MESSIASKUNINGAS

SISÄLLYSLUETTELO.

LIITTEITÄ.

ALKUSANOJA

Evankeliumien kirjoittajat edellyttävät monta sellaista heidän aikansa asiaa yleisesti tunnetuiksi, joita me nykyajan ihmiset emme enää tiedä. Heidän ja meidän välillämme on parin tuhannen vuoden aikaero ja sitäpaitsi tuhansien kilometrien välimatka. Meidän on, jos haluamme saada selvyyttä alkukirkon asioista, tultava niin paljon kuin mahdollista juutalaisen Jeesuksen ja hänen juutalaisten opetuslastensa aikalaisiksi. Vain yksi esimerkki riittää valaisemaan tätä. Kuullaan uudestikastajain, lapsikasteen vastustajain, yleisesti puhuvan siitä, että kansankirkkomme lapsikaste ei ole raamatullinen ja että sitävastoin aikuisten kaste on raamatullinen. Mutta jos joku ottaa vaivakseen tutkia laajaa juutalaista Talmud-kirjallisuutta oppiakseen tuntemaan sitä pitkää väliaikaa Esrasta Jeesukseen, mistä raamattumme tuskin ollenkaan kertoo, hän saa huomata, että juutalaisilla ei ole ollut koskaan sanomista lapsikastetta vastaan, vaan päinvastoin he ovat sanoneet lasten kastamisen laiminlyöntiä synniksi. Kirkko, joka jatkaa tätä juutalaisten perimätapaa, ei ole siis itse kehittänyt lapsikastetta, kuten väitetään. Uudestikastajat moittikoot tästä asiasta juutalaista synagogaa älköötkä kirkkoa, elleivät salli historiallisten todistuskappaleitten kumota sitä myöhemmin syntynyttä ennakkoluuloansa, että Jeesus ja hänen opetuslapsensa, s.o. alkuseurakunta, ei muka hyväksynyt lapsikastetta.

Mainittuna Baabelin vankeuden ja Jeesuksen välisenä aikana oli kehittynyt se synagoga, josta Jeesus puhdisti kristillisen seurakuntansa ottaen vanhasta juutalaisuudesta monta perimätapaa, kuten käännynnäiskasteen ja pääsiäisaterian, vaikka hylkäsikin suuren osan »vanhinten perinnäissäännöstä» (Mark. 7:3,5). Jos siis tahdomme oppia tuntemaan kirkon ja synagogan, evankeliumin ja lain välistä suhdetta, on meidän tutustuttava myös Jeesuksen vastustajiin eikä vain hänen kannattajiinsa, samoin kuin Lutheriakin tutkiessamme meidän on tutustuttava myös paavikirkkoon, josta Luther puhdisti evankelisen kirkon. Jeesuksen ajan juutalaisuutta valaisee juutalaisten oma rabbiininen kirjallisuus, jota lyhyesti mainitaan yleisnimellä Talmud. Tosin tämä laaja kokoelma ei ole kirjoitusiältänsä Jeesuksen ajalta asti, mutta sen ainehisto on yleensä ajanlaskumme alusta kotoisin ja jopa kauempaakin.

Äskettäin on suomeksi ilmestynyt suomalaisten raamatuntutkijain kirjoittama tienraivaaja »Uuden Testamentin Selitysteos». Mutta tämä jae jakeelta etenevä yleiskommentaari ei luonnollisesti voikaan pysähtyä vapaasti syventymään erikoisiin sen ajan juutalaisten tapoihin, jotka kuitenkin ovat myös hyödyllisiä evankeliumien lukijain tuntea. Suomeksi käännetyt Schnellerin kirjat »Tunnetko Pyhää Maata» ja »Jeesuksen seurassa» ovat kyllä rakkaita Suomen kristikansalle, mutta niissä ei ole ollenkaan käytetty juutalaista kirjallisuutta, vaan ainoastaan nykyistä Palestinaa selitystaustana. Sitäpaitsi ne ovat jo painosta loppuneet. Kirjallisuudessamme on vielä suuri puute Uuden Testamentin lukijain apuneuvoista. Sitä puutetta toivoo tämä kirja pieneltä osaltansa voivansa korvata, nim. juuri siltä osalta, mikä koskee juutalaista Talmud-kirjallisuutta.

Kun kuitenkin Talmud on suunnattoman laaja ja kun siitä jo on olemassa esim. englannin- ja saksankielisiä, evankeliumeja valaisevia teoksia, olen käyttänyt ajan voittamiseksi myös näitä. Enin on apuna käytetty: Alfred Edersheim, »The Life and Times of Jesus the Messiah» sekä Joseph Klausner, »Jesus of Nazareth», joiden sivunumeroihin seuraavassa monesti viitataan ja joiden kirjoittajat kumpikin ovat juutalaisia. Viimeksimainittu teos ilmestyi viisi vuotta sitten Jerusalemissa hepreankielisenä. Sitä olen aikaisemmin selostanut (»Historiallinen Jeesuskuva ja kanoniset evankeliumit», Vartija 1925). Äskettäin on sama teos julkaistu englanniksi käännettynä, joten nyt moni suomalainenkin saattaisi tutustua tähän kirjaan, joka kelpaa tunnusmerkilliseksi läpileikkaukseksi siitä, mitä nykyajan juutalaisuus ajattelee Jeesuksesta.

Väärinkäsitysten varalta saan mainita, etten tässä aio esittää yhtenäistä elämäkertaa evankeliumien Jeesuksesta; eiväthän evankeliumien kirjoittajatkaan siihen ole pyrkineet. En ole käsitellyt jokaista Jeesus-kertomusta, olen vain valinnut semmoisia kohtia, joihin olen enin löytänyt valaisevaa taustaa juutalaisesta Talmudkirjallisuudesta. Toivon voivani jatkaa myöhemmin samalla taustalla Jeesuksen elämän lopputapahtumiin asti.

Nasaretissa, elokuun kolmantena 1928.
A. S-lo.

Kun lähestyttiin sitä ajanlaskua, josta sanomme »jälkeen Vapahtajamme Kristuksen syntymän», oli Rooman maailmanvallan aluelaajennus ja rajankäynti suoritettu. Keisari Augustus sai ruveta järjestämään sisäisiä oloja (vrt. Luuk. 2), pitämään huolta siitä, että »pax Romana», roomalainen rauha, kerran saavutettuna säilyi edelleen. Roomalainen rauha merkitsi, paitsi ulkonaista rautaista järjestystä hyvine kulkuneuvoineen, (Tuskin mikään vuosisata roomalaisrauhan jälkeen on voinut ehtiä yhtä pitkälle yleismaailmalliseen sivistysyhteyteen kuin vasta 19:s ja 20:s. Todellakin meidän aikakautemme on monessa suhteessa, kulkuneuvojensa, kansainliiton ja yhteisen seurustelun merkeissä roomalaisaikaan verrattavissa.) myös kaikkien kansojen sulautumista roomalaiskreikkalaiseen sivistykseen ja osittain kieleenkin. Ainoa vastalause tuli pieneltä, parin miljoonan suuruiselta juutalaiskansalta, joka halusi ennemmin pitää oman lakinsa ja uskontonsa kuin saada Roomaa ihailla (vrt. mutatis mutandis Hebr. 11:24-27). Mutta muut kansat riensivät suin päin maailman hekumallista pääkaupunkia palvomaan (vrt. Ilm. 18), ja siten levisi sen sivistys valo- ja varjopuolineen nopeasti yli tunnetun maailman.

»Valitusmuuri», viimeinen jäännös Jerusalemin pyhäköstä.

Edellä mainittiin, että yksin pieni syrjäinen juutalaiskansa tahtoi Rooman sulatusuunissa säilyttää oman kansallisuutensa ja uskontonsa, mitkä juutalaisilla aina ovat kuuluneet erottamattomasti yhteen. (Kansanomaisen selvästi kuvaa Jeesuksen ajan aikahistoriaa Wallace historiallisessa romaanissaan »Ben-Hur», joka äskettäin on ilmestynyt uutena suomalaisena painoksena.) Ajanlaskumme alussa Israelin kuninkuuden ajan, Daavidin kuningashuoneen rauniot olivat jääneet monien jälkeenpäin kasautuneiden asutuskerrostumain alle. Niitä ei näkynyt enää, eikä myöskään kuningassuvun perillisiä julkisuudessa. Kreikkalaiset, egyptiläiset, syyrialaiset ja roomalaiset olivat ne tallanneet jalkoihinsa, makkabealaistenkin vapaussota oli jäänyt kesken, ja vain lukukammioissa ja jylhien vuoristorotkojen piiloissa voitiin uneksia palaavasta Daavidin valtakunnasta. Huolimatta kylmän kankeasta talmudilaisuuden kirjanoppineisuudestakin, joka tähän aikaan peloittavasti voitti jalansijaa kansan ydinjoukossa, ei Messias-toivon valo ollut sammunut, vaan »Daavidin poikaa» odotettiin yhä kiihkeämmin. Tämä valo vilkkui yhä sammumatta, kuten synagogan lamppu laki- ja profeettakääröjen edessä.

Juutalaisten ydinjoukko tähän aikaan uskoi, että yksityiset nousevat kuolleista ja että kansa kansana on jatkuva Messiaan valtakunnassa. Profeetta Jeremia oli vakuuttanut Israelin kansan säilyvän kuolemasta (31:35 s.). Profeetat olivat monesti puhuneet »Herran päivästä». Jeesuksen aikana »Herran päivä» merkitsi samaa kuin »Messiaan ahdistusaika», s.o. se rangaistusaika, joka käy puhdistavana liekkinä Messiaan tulon edellä. Yleisenä uskomuksena oli, että siinä jumalattomat ja Israelia sortaneet pakanat silloin saavat rangaistuksensa tapainturmeluksen, nälänhädän ja suursodan muodossa. Samoin juutalaisetkin saavat kärsiä. (Tiituksen toimittama toisen pyhäkön hävitys ja kaikki sen edellä ja jälkeen tapahtuneet verilöylyt olivat juutalaisten mielestä juuri »Messiaan ahdistusta». Siksi vielä pyhäkön hävityksen keskelläkin seisoi savuavain pylväskäytäväin päällä profeetta huutamassa: »Tänään Herra käskee nousta pyhäkön harjalle katsomaan lunastuksen merkkiä.») Tämän ahdistuksen aikana Elias ilmestyy pasuunallaan kokoamaan Israelin sukukunnat neljästä maan äärestä (vrt. Jes. 11:12; Mal. 4:5 s. ja Siirakin kirja 48:10). Sitten ilmestyy »Daavidin poika», Messias, keskellä pahinta ahdistuksen aikaa tekemään Jerusalemista maailman henkisen keskuksen, jonka ympärillä pakanakansatkin käännynnäisinä tulevat olemaan valtakunnan alamaisia. Silloin toteutuu profeettain ennustama rauhanaika (vrt. Miik. 4:1; Jes. 2:1-4; 11:1-12). (Viimeisistä menoista puhuu hävityksen edellä syntynyt Eenokin kirja, johon Juudas viittaa: »Heistäkin Eenok, Aadamista seitsemäs, on ennustanut, sanoen: Katso, Herra tulee tuhannen tuhansine pyhineen» (1:14), ja hävityksen jälkeen syntyneet Baarukin kirja ja neljäs Esran kirja.)

Messiaan syntymisen ajasta puhuu rabbiininen kirjallisuus monin erin. Daanielin ennustuksista ynnä laajasta perimätiedosta oli juutalaisille vakiintunut se käsitys, että juuri sama aika, josta on tullut ajanlaskumme lähtökohta, on oleva Messiaan syntymäaika. Talmud, joka on kirjoitettu ajanlaskumme alun jälkeen, sanookin: »Määrätty aika on jo aikoja sitten ohi.» Mutta Talmud ja nykyiset juutalaiset selittävät pulman siten, että Messiaan tulo viivästyi, koska hänen tulonsa riippuu Israelin kääntymyksestä, eivätkä israelilaiset ole vielä tehneet tarpeeksi parannusta. Hän on kyllä jotenkin syntynyt, mutta viipyy paratiisissa, kunnes Israel on otollinen ottamaan häntä vastaan. (Kuvaavaa on Talmudissa esitetty väittely kahden rabbin kesken, Elieserin ja Joosuan. Viimeksimainittu ei, harvinaista kyllä, ajattele Messiaan tulemuksen riippuvan Israelin parannuksesta, vaan perustaa sen Jumalan ehdottomaan armopäätökseen. Elieser käyttää väittelyssä parannuksen välttämättömyyttä tukemaan seuraavia raamatunkohtia: Jer. 3:22; Mal. 3:7; Jes. 30:15; Jer. 4:1. Joosua taas puolustautuu seuraavilla: Jes. 52:3; Jer. 3:14; Jes. 49:7; Daan. 12:6 s.)

Mishnassa on kaksi rabbiiniselle kirjallisuudelle luonteenomaista lausetta: »Kaikki profeetat puhuivat vain Messiaan päivistä» ja »Maailma on luotu vain Messiaan tähden». Vaikka V. T:ssa onkin hyvin vähän varsinaisia k i r j a i m e l l i s i a Messias-lauseita, niin juutalainen synagoga luki raamattuansa elimellisenä yhteytenä, joka aina tähtäsi Messiaaseen, Israelin historian päämäärään. (Edersheim II, 710 on etsinyt vanhan ajan rabbiinisesta kirjallisuudesta 456 kohtaa, jotka kaikki käsittelevät eri V. T:n kohtia messiaanisina.) Samoin kuin synagoga ovat myös U. T:n kirjoittajat kauttaaltaan käyttäneet V. T:a. Niinpä Matteus kertoessaan siitä, miten Herodes vainosi Jeesuslasta, ottaa V. T:sta kaksi lausetta, jotka meidän mielestämme eivät ollenkaan puhu Messiaasta. Edellinen (2:15) on Hoosealta (Hoos. 11:1), missä profeetta selvästi puhuu Israelin k a n s a s t a, jonka Jumala kutsui Egyptistä. Jälkimmäinen (2:18) on lainattu Jeremiaalta (Jer. 31:15). Siinä profeetta puhuu niistä hänen aikansa benjaminilaisista, jotka Nebusaradan oli koonnut Raamaan, raastettaviksi sieltä Baabeliin (Jer. 40:1). Kuitenkin Matteus käyttää näitä ennustuksina. jotka toteutuivat Messiaan syntyessä. Matteus ei voi ajatella Betlehemin äitien valitusta sovittamatta siihen sata vaivaa, mitä Rakel kärsi Betlehemin lähellä, synnyttäessään Benjaminin (1 Moos. 35:19). Mutta samoin ei Jeremiakaan ollut voinut kuunnella Raamaan kootun benjaminilaisen vankijoukon valitusta sovittamatta siihen muinaista Raakelin synnyttämiskertomusta, mutta itsessään ne ovat kaksi eri tapahtumaa.

Jeesuksen aikaisten juutalaisten uskonnolliskansallisessa elämässä erottuvat selvin värein pääpuolueet: saddukealaiset ja farisealaiset. Nämä juuri muodostavat Jeesuksen toiminnan taustan, joten on syytä luoda niihinkin lyhyt katsaus. Farisealaispuolue, kansanpuolue, käsitti kaupunkien keskiluokat ja osittain kylienkin, vaikka suuri osa kylien väestöstä olikin valveutumatonta »maakansaa». Heidän pääharrastuksenansa oli »vanhinten perinnäissääntöjen» (Mark. 7:3) noudattaminen, jotta niiden avulla selitetty ja paisutettu Mooseksen laki voitaisiin saada riittämään kaikkiin jokapäiväisen elämän yksityisseikkoihin asti. Se suunnattoman laaja kirjallisuus, jota yhteisellä nimellä sanotaan Talmudiksi, sisältää, paitsi Mooseksen kirjojen ja osittain muun Vanhan Testamentin selitystä, myös uskonnon pohjalle perustetun juutalaiskansallisen maailmankatsomuksen kaikessa laajuudessaan. Koko talmudilaisen kirjallisuuden synty on saanut alkunsa siitä farisealaispuolueesta, joka Jeesuksen aikana ja jo ennen oli olemassa. Talmudin sisältö oli pääasiassa jo silloin käytännössä, mutta se pantiin kirjamuotoon vasta Jeesuksen ajan jälkeen.

Päätarkoituksena farisealaisilla on teroittaa kaikkiin yksityiskohtiin asti ulottuvaa lain ulkonaista noudattamista; näkyvien seremonioiden seuraamisessa he uskoivat löytävänsä kansalle ja yksityiselle ainoan tulevaisuuden toivon. He menivät siinä Jeesuksen aikana niin pitkälle, että heistä alkunsa saanut Talmud itse on pakotettu moittimaan seuraavanlaisia fariseustyyppejä, kuten m.m. yhdessä hyvin vanhassa baraitassa: »On olemassa seitsemän lajia farisealaisia: 1) kyttyräselkäinen, 2) kirjanpitäjä, 3) lainanottaja, 4) huhmarnuijan kaltainen, 5) kaiken velvollisuutensa tekevä, 6) pelon ja 7) rakkauden fariseus. Näistä tunnemme selvästi viidennen lajin kertomuksesta Matt. 19:20. Useasti muulloinkin Talmudissa moititaan äärimmäisiä farisealaisia »tyhmän hurskaan» veroisiksi, heidän ulkokullailuansa keinotteluksi, heitä verrataan myös naissaarnaajaan, paastoavaan neitoseen ja leskeen, jonka päätä huimaa. Ennestään on tuttu se elävä kuvaus, jonka Jeesus antaa heistä Matt. 23:nnessa luvussa. Kuitenkin Jeesus itsekin oli lähtöisin tästä puolueesta, sillä siihen kuuluivat yleensä kaikki muut juutalaiset paitsi pakanain sivistykselle ystävälliset epäkansalliset saddukealaiset ylimykset. Paavali oli vielä kristittynäkin fariseus, jos käsitämme tämän sanan sen alkuperäisessä puhtaassa merkityksessä (Ap.t. 23:6-8). Sillä tämä nimi merkitsee »eristäytynyttä» aitojuutalaista ja tuli käytäntöön Palestinassa sen jälkeen kuin Aleksanteri .Suuren aikana itämaiden hellenisointi alkoi juutalaisten maassakin, uhaten tulvavirran lailla hukuttaa allensa juutalaisten itsenäisen uskonnon ja kansallisuuden. Tähän yleismaailmalliseen sivistykseen suhtautui pääkaupungin papisto ja muu ylimystö ajan mittaan yhä suvaitsevammin, ja heistä muodostui fariseusten rinnalle se puolue, jota U. T. nimittää s a d d u k e a l a i s i k s i (nimi johtuu Saadokista, mikä nimi esiintyy jo 2 Sam. 8:17; 15:24, 1 Kun. 1:8; 2:35). (Talmud mainitsee samarialaisia ja saddukealaisia usein samalla nimellä (kuntalaiset, vrt. 2 Kun. 17: 24), koska samarialaisten uskonnollinen maailmankatsomus lähenteli saddukealaisia.)

Saddukealaispuolueeseen kuului paitsi ylhäinen papisto myös muutkin aateliset, joilla oli sukulaisuussuhteita papistoon, sekä yleensä rikkaat ja virkaylimystö, kuten herodialaiset, Herodeen hoviväki (Mark. 12: 13). Ne kirjalliset lähteet, jotka nykyjään ovat tallella valaisemassa saddukealaisia, ovat heidän vastustajiensa kirjoittamia, nim. farisealaispuolueen kehittämä Talmud, farisealaisen Josefuksen teokset ja Uusi Testamentti (esim. Luuk. 20: 27-40). (Vain 1 Makk. osittain ylistää saddukealaisia, mutta niin varhaisena aikana, kuin makkabealaissotia käytiin, saddukealaisissa elikin vielä puhtaampana juutalaishenki. Se tosiasia, ettei heiltä ole jäänyt juutalaiseen kirjallisuuteen mitään perintöä, osoittaa, että heidän puolueensa hukkui pian, yhdessä Jerusalemin pyhäkön kera.) Talmud kertoo: »Saddukealaiset käyttävät kulta- ja hopea-astioita ja sanovat: farisealaiset kieltäytyvät tästä elämästä (nim. nautinnosta), vaikka he eivät tulevassa elämässä tule saamaan mitään (nim. korvausta).» V. T:ssa yleensä ei puhuta tulevasta elämästä tarkemmin, vain Jumala siitä tietää, mutta on sen salannut ihmisiltä (vrt. Jobin kirjaa). Salomon Saarnaajasta löytyy paljon sellaisiakin lauseita, jotka kelpasivat myöhemmin Jeesuksen ajan saddukealaisille tulevan elämän kieltämisen perustaksi. (»Minä tulin tietämään, ettei heillä ole muuta onnea kuin iloita ja hankkia itselleen hyvää eläessänsä» (3:12). »Sillä ihmislasten käy niinkuin eläintenkin; sama on kumpienkin kohtalo. Niinkuin toiset kuolevat, niin toisetkin kuolevat; yhtäläinen henki on kaikilla. Ihmisillä ei ole mitään etua eläinten edellä, sillä kaikki on turhuutta» (3:19). »Kuka tietää ihmisen hengestä, kohoaako se ylös, ja eläimen hengestä, laskeutuuko se alas maahan?» (3:21). »Kaikkea voi tapahtua kaikille. Sama kohtalo on vanhurskaalla ja jumalattomalla, hyvällä, puhtaalla ja saastaisella, uhraajalla ja uhraamattomalla; hyvän käy niinkuin syntisenkin, vannojan niinkuin valaa pelkäävänkin» (9:2). Ks. lisää 2:16,24; 9:5.) Tähän he lisäsivät aatteen: ihminen on itse »oman onnensa seppä». Se maailmankatsomus oli käytännöllistä ja »valtiollista», sillä täten voi alistua mihin vieras hallitus käski, tarvitsematta ruveta marttiiraksi oman juutalaisen uskon puolesta. (Saddukealaiset tahtoivat heittää mereen uskonnon kuormasta niin paljon, että voi nauttia elämästä, kuten nykyisin usein kuulee uudenaikaisten juutalaisten kannattavan samoja mielipiteitä: »Me emme tahdo olla uskonnon tähden kärsiviä j u u t a l a i s i a, me olemme ihmisiä, koko maailman kansalaisia.» Saddukealaiset halusivat noudattaa sitä yleismaailmallisuutta, josta Hes. 20:32-37 varoittaa.) He kielsivät sen, että Jumala pitäisi huolta yksityisestä ihmisestä tässä elämässä (luonnollinen seuraus tulevan elämän kieltämisestä), ja myönsivät vain sen, että Jumala kaitsee maailmaa ja kansaa kokonaisuudessaan (kaitselmusaate). Paitsi tässä perusopissa saddukealaiset erosivat farisealaisista monessa Jumalanpalveluksen muotomenossa kiihkeihin riitaisuuksiin asti. Näiden riitojen kiivautta kuvaa sekin, että kun saddukealainen kuningas Aleksanteri Jannaios vastusti lehtimajanjuhlan vesijuhlamenoa, niin kansa nosti useita vuosia kestäneen kapinan. Luonnollisesti saddukeukset olivat vapaampia siitä muotomenon orjuudesta, mihin fariseukset yhä enemmän joutuivat, mutta saddukeukset »heittivät pesuveden mukana lapsenkin ulos», he hylkäsivät vanhinten perinnäissäännöt ja samalla Israelin toivon ytimen, uskon Messiaaseen, mikä usko heidän mielestään vain vahingoitti roomalaisystävällistä rauhantilaa. Olihan se neuvosto, joka Jeesuksen tuomitsi, melkein kokonaan saddukealainen.

Puimakentältä.

Kansallinen farisealaisuus synnytti helmassaan vieraan vallan sortaessa kaksi äärimmäisyyttä, joita nimitetään myös eri puolueiksi. Toinen siipi, selootit, tehosti niin kovin valtiollisen vapaustaistelun tärkeyttä, että sille taistelu Jumalan valtakunnan, s.o. juutalaisvaltion puolesta, tuli kaikeksi kaikessa. Toinen siipi, essealaiset, painosti siihen määrään lain mukaista puhtauselämää, että eristäytyi melkein munkkimaiseen luostarielämään, missä sai edes ajaksi unhottaa kurjan valtiollisen ja uskonnollisen tilanteen. Selootit olivat Josefuksen mukaan nuoria miehiä (kuten nykyisten siionistienkin asemiehet), joiden äidit itkivät heitä, sotapolulle lähteviä. Tosin he vihasivat ja ryöstivät rikkaita ja hallitusmiehiä, mutta juuri siitä syystä, että yläluokat olivat roomalaisystävällisiä. Heidän julmuutensa sai alkunsa siitä, mitä he, heidän äitinsä ja vaimonsa olivat omin silmin saaneet nähdä ja kärsiä Herodesten ja roomalaisten maaherrain sortamina. Josefus, joka kirjoitti historiansa roomalaisen sensuurin alaisena, mainitsee heitä monilla pahoilla nimillä (Selootit 1. kiivailijat ovat niitä samoja, joista virsikirjamme Josefukseen perustuva »Kertomus Jerusalemin hävityksestä» sanoo: »Sotapuolueeseen liittyi joukko ryöväreitä, joita nimitettiin selooteiksi, kiivastelijoiksi. He olivat kiivailevinaan uskonnon ja vapauden puolesta, mutta harjoittivat mitä kauheinta julmuutta.»), vieläpä itse Talmudkin, sillä selootit kohtelivat julmasti niitä omiakin miehiä, jotka eivät heidän mukanaan tarttuneet aseihin. (Mishnassa luetaan: »Galilealainen lahkolainen sanoi: minä vastustan sitä, että te farisealaiset kirjoitatte maaherran nimen rinnan Mooseksen nimen kera erokirjan alle.» Selootit olivat alkuisin Galileasta, kuten nykyjäänkin siionistien suojeluskuntajärjestö.) Toiselta puolen Josefuksenkin on annettava heille tunnustus: »Heillä on rajaton rakkaus vapauteen, ja he pitävät Jumalaa ainoana hallitsijanansa. - - - Mitä olen sanonut, ei riitä kuvaamaan heidän sielunsa suuruutta ja alttiuttansa kärsimyksiin.»

Silti ei tarvitse ajatella, etteivät muutkin, vieläpä oppimaton maakansakin, olisi olleet juutalaisen kansallishengen elähyttämiä. Monet kansat ovat kasvattaneet yksityisiä sankareita, mutta tuskin mikään kansa on osoittanut semmoista yhteistä uhrimieltä kuin juutalaiset. Esim. n. 40 j. Kr., kun keisari Caligula tahtoi viedä Jerusalemin pyhäkköön keisarinkuvan palvottavaksi, kuten muuallakin maailmassa, sai lähettiläs Petronius, joka oli lähdössä Akkon satamasta viemään kuvaa Jerusalemiin, nähdä ihmeellisen näyn. Tuhansin ja kymmenin tuhansin oli kokoontunut väkeä kaupungista ja maaseudulta, ja hänen matkallaan halki Galilean maalaiset viipyivät keskellä kiireistä kylvöja sadeaikaa avoimella kentällä viisikymmentä päivää, - ja huutaen: »Parempi kuolla kuin että rikkoisimme lakimme!» he kumartuivat maahan ja paljastivat kaulansa mestattaviksi.

Uudesta Testamentista tunnemme vain yhden kiivailijan (Hepr. kannai, siitä Kananeus, Matt. 10:4; Mark. 3:18, jota ei saa sekoittaa kanaanilaiseen.) , Jeesuksen apostolin Simonin (Luuk. 6:15; Ap. t. 1:13). Sen ajan lukuisiin messiasehdokkaihin suhtautuivat kiivailijat aina innokkaasti, sillä he ajattelivat: »Mitä enemmän levottomuutta, sitä parempi, sillä sitä pikemmin tulee loppu ja pääsemme tästä kurjasta orjuudesta.» Evankeliumien mukaan Jeesus usein varoitti näistä messiasehdokkaista, kuten Matt. 24:5; Mark. 13:6; Luuk. 21:8; Joh. 2:18; 5:43.

Essealaisten veljeskunta oli Josefuksen aikana noin neljäntuhannen suuruinen. He elivät yleensä maaseudulla, esim. Kuolleen meren länsirannalla. Veljeskuntaan voitiin uusi jäsen hyväksyä vasta vuoden koeajan jälkeen, jolloin tulokas sai valkoiset vaatteet y.m. järjestön merkkejä. He elivät tavallisesti naimattomina ja heistä on kristillinen munkkilaisuus saanut ulkonaisen esikuvansa. Vaikka he elivätkin maailmasta erotettuina, niin he kuitenkin olivat niin paljon juutalaisia, että viimeisissä suurissa roomalaissodissa riensivät rauhallisista erämaan erakkomajoistansa rintamalle auttamaan kansalaisiansa. (Heidän oppinsa ja elintapansa muistuttavat paljon tolstoilaisuutta. Nykyjään taas on Palestinassa ainakin nimeltä uudistettu juutalainen essealainen veljeskunta.)

Uuden Testamentin alussa, kuin johdantona uuteen aikakauteen, kohoaa Vanhan Testamentin Jerusalemin temppeli pappeinensa ja uhreinensa, joista erittäin tärkeä oli suitsutusuhri, vertauskuvana Israelin kuulluista rukouksista. Ainoastaan kerran elämässään voi sama pappishenkilö arvalla saada oikeuden mennä Herran temppeliin suitsuttamaan». (Tämmöistä pappia nimitettiin Talmudin mukaan koko loppuikänsä »rikkaaksi». Alkujaan ennen Baabelin maanpakoa oli papistossa 24 osastoa, joista vain kolme tai neljä oli palannut Baabelista. Silti pidettiin voimassa alkuperäinen järjestys, säilytettiin puuttuvien osastojen nimet ja arvalla valittiin henkilöt puuttuviin osastoihin näistä palanneista.) Luukkaan kertomuksen mukaan tällä kertaa sai arvan pappi Sakarias. (Sakarias oli iäkäs (1:7). Talmudista tiedämme, että iäkäsnimen sai se, joka oli täyttänyt kuusikymmentä vuotta.) Vaikkei hän ollutkaan ennen suitsuttanut, hän oli silti osastonsa jäsenenä kahdesti vuodessa toiminut papillisissa tehtävissä, matkustaen silloin Jerusalemiin kodistansa, joka oli kaukana vuorimaan pikkukaupungissa, syrjässä pääkaupungin Oofel-kummun (Oofel, 2 Aikak. 27:3, ks. Hjelt, Ylös Jerusalemiin, s. 100-103, sekä Saarisalo, Teot. Aikakauskirja 1925 »Kirje Palestiinasta» sekä 1926 »Viime vuosien kaivauksia Palestiinassa».) pappiskorttelista ja Jerikon pappiskeskuksesta. (Vrt. kertomusta laupiaasta samarialaisesta, minkä mukaan pappi ja leviitta vaelsivat Jerikon ja Jerusalemin väliä, Luuk. 10:30-32.) Tämän syrjäisen maalaisseudun pappi oli kuitenkin vanhurskas (Alkukielen dikaios, ei tosin siinä täydellisessä merkityksessä kuin tätä sanaa vanhurskas yleensä käytetään U. T:ssa, esim. kaikissa Paavalin kirjeissä, vaan V. T:n ja juutalaisen sadduk-sanan merkityksessä. - Sakarias kuului farisealaisiin, kuten Paavalikin (Ap. t. 23:6), mutta ei siihen johtavaan pääkaupunkilaislajiin, jota vastaan Jeesus taisteli. Tämän johtavan pääkaupunkilaisfarisealaisten ja pappien ryhmän kannalta semmoinen maalaispappi kuin Sakarias oli »idiootti». Meidän kielenkäytössämme mainittu kreikankielestä lainattu sana merkitsee vajaälyistä. Silloin oli myös Jeesuksen äidinkieleen arameaan monen muun kreikankielisen lainasanan ohella tämäkin tullut käytäntöön, niin että idioottipappi erotukseksi pääkaupungin papeista merkitsi maalaispappia, joka ei ollut saanut korkeampaa teologista koulutusta.) ja hänen vaimonsa myös papin tytär. Heidän hiljaisessa kodissansa oli säilynyt V. T:n yksinkertainen maalaiskodin hurskaus mahdollisimman turmeltumattomana. Sellaisesta yksinkertaisuudesta on vielä Talmudiin jäänyt jälelle johtavaksi langaksi hellä lähimmäisten kohtelu, erityisesti köyhien. Ylinnä vallitsi siinä kodissa Israelin lohdutuksen (Messiaan) odottaminen (vrt. 2:25). Mutta lapsettomuus, joka israelilaisen ja juutalaisen käsityksen mukaan merkitsee selvää Jumalan rangaistusta, oli painanut alinomaa raskaana tätä kotia, kunnes rukoukset lapsen saamiseksi viimein olivat tauonneet.

Nyt, kun Sakarias oli arvalla saanut harvinaisen suitsutustehtävän (vrt. 2 Moos. 30:7 s.), hänen yksityiset kotihuolensa olivat syrjässä. Magrefa-soiton ääni kaikui yli laajan pyhäkköalueen ja kauas ympäristöön kutsuen pappeja, leeviläisiä ja kansaa paikoilleen. Käsissään kultainen suitsutusastia Sakarias seisoi yksin »pyhässä» - edessään kultainen suitsutusalttari, jolla polttouhrialttarilta otetut punaiset hiilet hehkuivat hämärässä, oikealla puolellaan esiinpanoleipäin pöytä, vasemmalla puolellaan kultainen kynttiläjalka. Hän odotti vielä kunnioittavan välimatkan päässä suitsutusalttarista, joka oli lähimpänä sitä raskasta esirippua, joka erotti »pyhän» »kaikkein pyhimmästä» (Hebr. 9:2-4, 2 Moos. 26:33 s.), kunnes sai erityisen merkin mennä levittämään alttarille suitsutusjauhon. (Pyhä suitsutusjauho sisälsi »hajupihkaa, simpukankuorta, tuoksukummia ynnä puhdasta suitsuketta, yhtä paljon kutakin - lajia.» Näistä valmisti voiteensekoittaja suitsutuksen, joka oli suolansekainen höystesekoitus ja joka varastoimista varten hienonnettiin jauhoksi (2 Moos. 30:34-38). Mainittu hajupihka (hepr. nataf, jonka alkuperäinen merkitys on pisara) tarkoittaa hyvänhajuisen kummipuun pisaroivaa pihkaa, nähtävästi storaks-pensaasta tihkuvaa. Tämä pensas (Styrax officinale) on kukinta-aikanaan loistavan valkea, tiheitten valkokukkiensa peittämänä, ja kasvaa vielä nykyjäänkin yleisenä Pyhän maan vuorilla. Mainittua »suitsuketta» käytettiin myös lestyihin jauhoihin ja öljyyn sekoitettuna ruokauhrissa (3 Moos. 2: 2). Puu, joka tihkui tätä hyvänhajuista kummipihkaa, ei kasvanut Palestinassa, vaan Saaban karavaanit toivat sitä kaukaisesta maasta (Jer. 6: 20), nähtävästi eteläisestä Arapiasta. Kyseellinen kasvi on epäilemättä Bosvelliapuu pihlajanlehden muotoisine kiiltolehtineen ja tähtimäisine valkeine kukkineen. On siis huomattava, että »suitsuke» oli vain suitsutusjauhon ainesosa.) Sillä aikaa papit ja »kaikki kansa oli ulkopuolella rukoilemassa» ja odottamassa nähdäkseen suitsutussavun nousevan pieninä pilvinä katottomasta »pyhästä». Sakarias odotti, kunnes näki suitsutusaineen palavan, ja aikoi sitten kunnioittavasti kumartaen palata pois. Mutta oikealla puolen alttaria, päin seitsenhaaraista kynttiläjalkaa, seisoi Herran enkeli. Pelosta vapiseva Sakarias kuuli silloin ensin yksinkertaisia arkisia asioita, että hänen vaimonsa on synnyttävä hänelle pojan, jota hän oli rukoillut kaiken ikänsä, ja sen jälkeen korkeampia asioita Elian hengestä ja voimasta (vrt. 1 Kun. 18:37, Mal. 4:6). Kaikesta tästä ihanasta kuulemastansa jäi vapisevan Sakariaan korviin soimaan vain ensimmäinen käsittämänsä asia - poika - ja niin pian kuin hän tointui puhumaan, hän kykeni myös järjellänsä arvostelemaan mahdollisuuksia saaden tulokseksi epäröivän kysymyksen: »Mistä voin sen tietää?» (Silti tämä merkin pyytäminen osoittaa uskon puutteen ohellakin jotakin toivoa, vrt. tähän Aahas-kuninkaan haluttomuutta tunnusmerkin pyytämiseen, Jes. 7:11 s.) Sakarias ei kiittänyt tästä lupauksesta, vaan pyysi takausmerkkiä ja sai myös - mykkyyden. (Jos vertaamme tätä enkelikertomusta n. s. apokryfisen kirjallisuuden enkeli-ilmestyksiin, on eroavaisuus selvä. Tässä ilmestyksen saaja käyttäytyy arkisen todellisuuden lailla - niissä korkealle jännitetyin ylistystunnelmin.) Jo oli kulunut aika pitkälle siitä, jolloin Sakariaalle oli annettu merkki suitsuttamiseen, ja papit ja kansa odottivat. Vihdoinkin ilmaantui sen porrasrivin yläpäähän, mikä johti »pyhästä» alas pappien esipihalle, suitsuttanut pappi lausuakseen papillisen siunauksen (4 Moos. 6:24-26). Mutta vaikkakin hän yritti, ei siitä tullut mitään. Odottava kansa ymmärsi parhaaksi lähteä kotiin. Sakariaan vuoroon kuuluvat papitkin lähtivät kotiin, mikä Oofel-kortteliin tai Jerikoon, mikä kauas maaseudun yksinäisiin kyliin. (Tässä ei ole soveliasta tilaa puuttua tarkasti kertomuksen ulkonaisiin yksityiskohtiin, mutta sanomme vain lyhyesti, että kyseellinen Luukkaan kertomus Sakariaan virkatoimesta soveltuu kuin mosaikin, kivikudoksen, yksityispalanen koko yleiskuvaan, nim. siihen hyvinkin monikirjavaan temppelipalvelukseen, minkä voimme sen koko laajuudessa oppia tuntemaan juutalaisesta kirjallisuudesta Sitävastoin tässä Luukkaan kertomuksessa on monta itsenäistä asiaa, jotka erottautuvat sen ajan yleisestä teologisesta taustasta. Esim. juutal. perimätiedon mukaan Gabriel oli oikeuden, tuomion palvelija ja Mikael armon, ilosanoman, ja Gabrielin uskottiin seisovan vasemmalla (eikä kuten Luuk. 1:11) puolella kunnian istuinta. Myös perimätiedon mukaan uskottiin Eliaan ilmestyvän henkilönä (eikä »hengessä ja voimassa») ja usein eikä erityisesti Messiaskuninkaan edeltäjänä ja hänen tiensä valmistajana.) Sinne kiiruhti Sakariaskin samaan hiljaisuuteen, missä Elisabet sai ,yksin ajatella, ilman merkkejä ja selityksiä, elinikäisen taakkansa poistumisen syitä ja tarkoituksia. Ei Sakarias kyennyt hänelle selittämään mitään, mutta äidiksi tuleva oli onnellisena Jumalassa hiljaa viisi kuukautta.

Uuden ajan aamuruskon alkusäteet eivät kohdanneet maailman pääkaupunkia Roomaa, vaan syrjäistä Israelin maata ja senkin syrjäisiä maaseutuja. (Jerusalemista 7 km länteen on nyk. kylä, nimeltä Ain Kaarim, mikä ristiretkien aikaisen perimätiedon mukaan olisi Sakariaan kotipaikka. Siinä on nyt pari tuhatta asukasta ynnä suuri koulu, jonka on perustanut juutalaisuudesta katolisuuteen kääntynyt Ratisbonne. Kylässä on hyvä luonnonlähde ja kauniit sypressijonot koristavat sen jyrkkiä rinteitä. Toinen kylä, nimeltä Jutta, joka sijaitsee 40 km etelälounaaseen Jerusalemista, Hebronistakin etelään on myös monen mielestä sopiva Sakariaan kotipaikaksi. Kylää mainitaan tällä samalla nykyisellä nimellä jo V. T:ssa, Joos. 15:55 ja leeviläiskaupunkina Joos. 21:16. Schneller, teoksessaan »Jeesuksen seurassa», siv. 1-10, antaa valaisevan kuvauksen Juttasta ja sitä ympäröivästä erikoisesta erämaan tunnelmasta.) Messiaan edeltäjä sai kodikseen syrjäisen maalaispappilan ja Messias itse puusepän työläismajan. On yleisesti tunnettu tosiasia, että Maria ja hänen Joosefin kanssa perustamansa koti oli köyhä. (Tavallisesti ajatellaan Joosefin puusepän ammatin todistavan köyhyyttä, mutta Jeesuksen ajan juutalaisuus ei halveksinut käsityöläisammatteja nykyisen itämaisen katsantokannan lailla, päinvastoin käsityön taito oli pyhä velvollisuus itse johtaville kirjanoppineillekin. Verratkaamme tähän esim. sitä tosiasiaa, että Paavali, aatelismies ja etevä kirjanoppinut rabbi, oli tietopuolisten yliopistolukujensa ohella saanut omaksua käytännöllisen teltantekijän ammatin (Ap. t. 18:1-3). Yleensä jokainen rabbi osasi ja myös harjoitti jotakin käsityöläisammattia, räätälin, suutarin ja eniten puusepän.) Sen näemme varmimmin kertomuksesta (Luuk. 2:24), jonka mukaan Jeesuslapsen puolesta uhrattiin köyhien kyyhkysuhri. Mutta on huomattava, että Maria varattomuudestaan huolimatta oli kunnianarvoisaa sukua, Sakariaan vaimon Elisabetin sukulainen, ja Elisabet oli Aaronin tyttäriä. Kihlaus oli solmittu sen ajan juutalaisen tavan mukaan joko suullisesti todistajain läsnäollessa tai kirjallisesti - luultavasti edellisellä tavalla - ja juhlamenot olivat päättyneet samantapaiseen siunaukseen kuin jälkeenpäinkin on käytetty: »Kiitetty ole sinä, Herra Jumalamme, maailman Kuningas, joka olet pyhittänyt meidät käskyilläsi ja säätänyt sukuyhteydestä kieltäen sen kihlatuilta, mutta sallien sen niille, jotka ovat yhdistetyt hääkatoksen alle.» Tämä kihlaus merkitsi varsinaisen avioliiton pyhyyttä ja lujuutta, vaikkakin vasta ehkä vuoden kuluttua, häitten jälkeen, avioelämä voi alkaa. - Elisabet oli jo pysynyt viisi kuukautta syrjässä julkisuudelta onnellisin äidin tuntein, kun hänen nuori sukulaisensa sai ihmeellisiä kokemuksia.

Suljettu puutarha.

Meille ei ole evankeliumeissa kerrottu muuta tästä vierailusta kuin onnellisten äitien ylistysvirret ja keskinäiset onnittelut, jotka käyttävät V. T:n sanoja (Vrt, myöhemmin Sakariaan kiitosvirttä. Ranskalainen Renan, tunnettu Jeesuksen elämän järkeisoppinen kuvaaja, sanoo näistä lauluista: »Ei koskaan ole keksitty suloisempia lauluja tuudittamaan kurjan ihmiskunnan murheita.» (Les Evangiles, s. 278).) (vrt. Hannan vastaavaa 1 Sam. 2:1-10), mutta kuin uudestaan viritettyinä uuden ajan säveleeseen. (Tarkemmin sanottuna, muodoltaan ne vastaavat hyvinkin sen ajan juutalaisten kansallistoiveita kansanomaiseen kieleen puettuina (vrt. esim. Luuk. 1:32 Salomon psalmeihin, esim. 17:4,8,23). On siis turha se usein lausuttu väite, että kreikkalainen Luukas olisi nämä alkukertomukset itse sepittänyt.) Nämä esikoislapsensa odottajat eivät löydä kyllin sanoja toisiansa onnitellakseen. Ja kuitenkin Maria oli vielä saava kuulla Elisabetin lapsen mestauksesta ja nähdä oman lapsensa ristinpuussa. Luonnollisesti näiden naisten keskusteluun sisältyi onnittelujen ohellakin myös Marian sydämen huoli omasta tilanteestaan, josta hänen kihlattu miehensä ei ollut vielä tietänyt sanoa arvosteluansa. Saatuaan kuitenkin vanhalle Elisabetille tyhjentää huolensa ja häneltä niihin lohdutusta, nuoli Maria läksi taas kolmikuukautisen vierailunsa jälkeen kotiinsa Nasaretiin, sillä hänen ei sopinut jäädä niihin kokouksiin, joita oli aiheuttava pian tapahtuva Elisabetin synnyttäminen. Lapsen, vieläpä esikoispojan syntyminen aiheuttaa nim. aina juutalaiskodissa tärkeän nimenanto- ja ympärileikkauskokouksen, ja koska tässä tapauksessa oli kyseessä vanhuudesta saatu, koko elinaikana rukoiltu lahja, oli kokous varmaan tavallista juhlallisempi.

Juutalaisten perimätiedon mukaan tämä juhla alkaa jo varhaisesta aamusta, jolloin lapsen isä toimii ikään kuin ylipappina uhraten kiitoksella ja rakkaudella lapsensa Jumalalle. Nähtävästi silloinkin juhlamenoon kuului samantapainen rukous, mikä nykyjään päättää toimituksen: »Jumalamme ja isiemme Jumala, kasvata tämä lapsi isällensä ja äidillensä, ja anna hänen nimensä tulla kutsutuksi Israelissa Sakaria, Sakarian poika. Anna hänen isänsä saada iloita kupeistansa lähteneestä ja hänen äitinsä kohtunsa hedelmästä, kuten on kirjoitettu: (luetaan julki raamatunlauseet San. 23:25, Hes. 16:6, Ps. 105:8 ja 1 Moos. 21:4).» Rukous päättyy toivotukseen, että lapsi saisi kasvaa ja järjestyksessä ehtiä Tooran (lain) oppimiseen, hääkatoksen alle ja hyviin tekoihin. Nyt ei kuitenkaan tämä nimenannon juhlameno sujunut rauhassa häiriöittä, vaan kesken kaiken kuului ääni: »Ei suinkaan, vaan hänen nimensä on oleva Johannes.» Häiriön huomasi isäkin, vaikka oli kuuro ja mykkä. Silloin »he kysyivät viittailemalla hänen isältään, minkä nimen hän tahtoi hänelle pantavaksi». (Luuk. 1:62.) Ellei Sakarias olisi ollut myös kuuro, ei heidän olisi tarvinnut viittailla, olisihan hän kuullut puheen, vaikkei voinutkaan vastata kirjoittamatta. Vihdoin se isä, joka ei ollut voinut lausua edes yhtä sanaa »Johannes», puhkesi pitkään ylistykseen, (»Sakariaan kiitosvirsi» on meillä muovailtuna virsikirjassammekin mukana (353 ja 354), ja Englannin kirkossa se veisataan Marian kiitosvirren ohella joka sunnuntai tarkasti raamatun sanoin.) joka vielä enemmän poikkesi juhlamenon tavallisesta kulusta kuin lapsen äidin välihuomautus. Hänen viimeiset sanansa temppelissä olivat olleet apean epäilyksen sanoja. Koko Israelin maan tilanne oli Herodeen hallitessa näyttänyt yhtä mahdottomalta Messiaan tulolle kuin hänen vaimonsa äidiksi tuleminen. Mutta nyt alkaa hänen pitkä ylistyksensä näin: »Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala, sillä hän o n t u l l u t katsomaan kansaansa.» Ei tämä silti ole alkuperäisesti Sakariaan omaa sisällöltään, vaan muovattua juutalaisesta rukouksesta, nimeltä »Kahdeksantoista», jota nytkin vielä juutalainen rukouskirja käyttää. Huomattakoon, että mainittua juutalaista rukousta on perimätiedon mukaan Jerusalemin pyhäkössä papisto rukoillut suitsuttamisarpomisen edellä ja myös kansa suitsuttamisen aikana. On siis luonnollista, että Sakarias lähes vuoden kestäneen mykkyytensä aikana on miettinyt tätä suitsutusrukousta kuni saamanaan läksynä ja sitten padon auetessa antanut patoutuneen virran vapaasti tulvia. Pääero Sakariaan ja vanhan juutalaisen sanamuodon välillä on se, että edellinen on kiitos saadusta, jälkimmäinen pääosiltansa rukoileva pyyntö. Esim. viidestoista osa alkaa näin: »Kasvata nopeasti palvelijasi Daavidin vesa, koroita hänen sarvensa pelastuksellasi!» Vastaava osa Sakariaalla kuuluu: »Kiitetty olkoon Herra - -, sillä hän on tullut - - - ja nostanut meille pelastuksen sarven palvelijansa Daavidin huoneesta.»

Jos vertaamme Matteuksen ja Luukkaan syntymäkertomuksia keskenään, huomaamme, että Matteuksella Joosef on etualalla, Luukkaalla Maria. Tästä moni on tehnyt sen johtopäätöksen, että Matteuksen kertomus olisi alkuperäisempi, lähempänä sitä aikaa, jolloin ei vielä Jeesuksen ajateltu yliluonnollisesti siinneen, kun sitäpaitsi tärkeässä käsikirjoituksessa Syrus Sinaiticus luemme kaksi lausetta sen verran nykyisestä raamatusta eriävinä, että ne näyttävät puoltavan Jeesuksen luonnollista sikiämistä, nim. Matt. 1:16: »Ja Joosefille, jolle oli kihlattu neitsyt Maria, syntyi Jeesus, jota kutsutaan Kristukseksi» sekä Luuk. 2:5: »Panettamaan itsensä verolle Marian, v a i m o n s a kanssa, joka oli raskaana.» Klausner (siv. 232) lausuu asiasta seuraavan kuvaavan arvostelun: »Jeesuksen isä oli Joosef ja hänen äitinsä Maria. Sen toteaa selvästi se vanha syyrialainen evankeliumikäsikirjoitus, minkä Mrs Lewis ja Gibson löysivät Siinain vuoren luostarista. Matteuksen ja Luukkaan kertomukset Jeesuksen Pyhästä Hengestä syntymisestä puuttuvat Markukselta, ja ne ovat saman arvoisia kuin Celsuksen, juutalaisen Toledot-Jeshu-kirjan sekä Talmudin kertomukset, jotka pitävät Jeesusta äpäräpoikana - ja jotka tulivat käytäntöön vasta sitten kuin kristillinen uskonkappale oli määritellyt, että Jeesus oli paitsi Messias, myös Jumalan poika. Niin kauan kuin Jeesusta pidettiin vain Messiaana, oli tarpeen näyttää, että hänen isänsä Joosef oli lisain sukua; mutta Jumalan poikana hänellä ei voinut olla ihmisisää, ja siksi hänen sanottiin syntyneen Pyhästä Hengestä - - -. Juutalaiset, joilta puuttui arvostelukyky ja historiallinen taju, mutta jotka pysyivät ankarasti yksijumalaisina, hyväksyivät sen tosi asiaksi, että Jeesukselta puuttui laillinen isä; kuitenkin he Pyhän Hengen sijasta liittivät legendoihinsa käsityksen laittomasta sukuyhteydestä. Totuus on kuitenkin se, että Jeesus oli yhtä laillinen kuin mikä muu juutalaislapsi tahansa Galileassa, missä ankarasti valvottiin kihlattuja neitoja.»

Betlehemiläinen tyttö.

Mainitun syyrialaisen käsikirjoituksen löytäjä on tästä tärkeästä asiasta kirjoittanut seuraavasti: (Expository Times, 1900. Löytäjä on englantilainen naisoppinut tri Agnes Lewis, joka on tullut Suomessakin tunnetuksi siitä, että hän on testamentannut kallisarvoiset tutkimuskokoelmansa prof. Hjeltille, Helsingin yliopiston U. T:n oppituolin haltialle; nämä kokoelmat saapuivat perille marraskuulla 1926.) » Joosef oli epäilemättä Herramme kasvatusisä; ja jos jotakin virallista , syntymäluetteloa pidettiin temppelissä tai muualla, hänet oli nähtävästi merkitty siihen isäksi. Se hän olikin yhteiskunnalliselta kannalta, eikä siksi ollut mitään tahallista totuuden peittelemistä se, kun tuo vaimoista siunatuin sanoi pojallensa: »Isäsi ja minä olemme huolestuneina etsineet sinua.»

Jo edellä on mainittu Marian kihlauksesta ja sen lujuudesta. Siksipä Matteuksen kertomus pohjautuukin tarkasti juutalaiseen lakiin, jonka mukaan kihlattua morsianta rangaistiin avionrikkojana yhtä ankarasti kuin aviovaimoakin, jos hänet havaittiin salavuoteiseksi (5 Moos. 22:23, vrt. Matt. 1:19). Kun ajattelemme, että Matteuksen evankeliumi on kirjoitettu erityisesti juutalaisille päinvastoin kuin Luukkaan, niin on luonnollista, että sen kirjoittaja pitää silmällä juutalaisia vastaväitteitä ja parjauksia, ja tästä syystä myös Joosef on asetettu evankeliumissa niin paljon näkyviin. Joosefin ja Marian keskinäisen suhteen maininta oli tarpeellinen, koska Maria ja hänen lapsensa kuuluivat Joosefin suojeltaviksi.

Varhainen aamu fellahin talossa

Matteus, jonka evankeliumi erityisesti painostaa Jeesuksen Messiaskuninkuutta V. T:n valmistavien ennustusten valossa, ei ole voinut jättää viittaamatta Jes. 7:nnen luvun kertomukseen Immanuel-lapsesta, joka ilmoitettiin epäilevälle Aahas-kuninkaalle tunnusmerkiksi. Daavidin kuningassuku oli silloin Jesajan aikana sisäisesti luhistunut vallan alas, kun sillä ei ollut enää Jesajan Jumalaa (vrt. 7: 13 »minun Jumalaani»), kun sillä ei ollut enää halua pyytää Jumalalta jatkumisvoimaa. Nyt Daavidin kuningassuku oli ulkonaisestikin luhistunut alas, kun sen valtaistuimella hallitsi edomilainen julma, kavala vihollinen, Herodes, ja »Daavidin poika», suvun oikea jälkeläinen (Matt. 1:20) eli köyhänä Nasaretin työmiehenä. Klausner (s. 232) esittää selviönä sen yleisesti tunnetun olettamuksen, että Jeesuslapsi oli Nasaretissa syntynyt, mutta juutalaisen Betlehemin Messiasodotuksen (Miika 5:1) tähden evankeliumin kirjoittajat (Matt. 2:6 ja Joh. 7:41,42) ovat kertoneet Jeesuksen syntyneen Daavidin kaupungissa Betlehemissä, jotta hän paremmin saisi arvonantoa juutalaisilta. Mutta, kuten Edersheim (I, 121) huomauttaa, viimeksimainittuun tarkoitukseen sopii kaikkein vähimmin se tilanne, missä Jeesuslapsi syntyi perimätiedon mukaan: pakanallisen roomalaisvallan komentama väenlasku, vihatun Herodeen toteuttamana, oli se ulkonainen syy, jonka seurauksena lapsi sai syntymäpaikaksensa Nasaretin sijasta Daavidin vanhan kaupungin. (Jos evankeliumin kirjoittaja olisi teennäisesti tahtonut saada Jeesuksen välttämättä syntymään juuri Betlehemissä, olisi ollut juutalaiselle vähemmän loukkaavaa kertoa matkan syy toisin, esim. että enkeli johdatti Joosefin ja Marian sen tekemään.) .Sekä roomalaisen että juutalaisen väestöluetteloimislain mukaan Joosefin oli mentävä syntymäkaupunkiinsa Betlehemiin. Tässä ei tarvitse ottaa kysymykseen, olisiko jonkin lain mukaan Mariankin läsnäolo ollut tarpeellista - siihen olisikin vastattava kielteisesti. Oli Joosefin yksityisasia, halusiko hän ottaa vaimonsa mukaansa ja halusiko hän käyttää tämän lain vaatiman matkustamisen siten omaksikin hyödyksensä, että sai samalla jäädä asumaankin kotikaupunkiinsa, josta ennen oli lähtenyt työnhakumatkoille Galileaan ja viipynyt kauan poissa.

Beetlehem

Kun köyhä työmies vaimoineen vähintään kolmen päivämatkan jälkeen aasin selkään sälytettyine irtaimistoineen saapui Betlehemiin, Daavidin ja Messiaskuninkaan kaupunkiin, hän näki edessään Betlehemin silloisen suuren nähtävyyden, Herodes-sortajan loistavan hovilinnan, joka sijaiten kuusi kilometriä kaakkoon kekomaisen kukkulan huipulla aivan kuin pilkaten vartioi pientä juutalaisten tulevaisuustoivon kaupunkia. Mutta aikaa ei hänellä ollut katsella sitä, vaan oli saatava lepoa Marialle rasittavan matkan jälkeen.

Joosef ja Maria saapuvat Beetlehemiin

Maalauksissa Jeesuslapsen seimi l. kehto on useinkin kuvattu eurooppalaisen tavan mukaan jalkojen kannattamaksi puiseksi laatikoksi. Niinpä Rooman kirkossa Beata Maria ad Praesepe) säilytetään pyhäinjäännöksenä sen puisen seimen lautoja, joka muka oli alkuperin juuri Jeesuslapsen kehtona. Mutta itämailla ei eläimiä syötetä semmoisesta seimestä. Ulkona ne syövät olkisilppua riippuvasta säkistä ja sisällä savesta ja. sorasta muuratusta, valkoiseksi kalkitusta kaukalosta, mikä luonnollisesti on muurattu lattiakamaraan kiinni. Itse seimen ympäristöä on vanhan perimätiedon mukaan (Justinus, Dial. c. Tryph. c. 78,5 ynnä Hieronymuksen mukaan Pyhä Paula kirjoittaessaan Marcellalle Roomaan: »Millä sanoin, millä äänellä voimme Vapahtajan luolaa kuvata? Ja se seimi, missä lapsonen huusi, on paremmin vaikenemisella kuin puutteellisin puhein kunnioitettavissa.») totuttu ajattelemaan talliluolaksi, missä seimen virkaa voi tehdä kallioseinään hakattu kovertuma. Schneller esittää ansiokkaasti asian niin, että Jeesuslapsi syntyi tavallisessa itämaisessa huoneessa l. majassa, mutta koska heillä ei ollut (muuta) sijaa majassa, niin lapsi kapaloitiin ja pantiin seimeen. Myöhemmin on nähty hyväksi ajatella syntymäpaikaksi luolaa tai tallia, koska kristikunnassa kehittyi ihmisasuntoja karttavan munkkimaisen luolaelämän ihannoimistaipumus. (Tunnetko Pyhää maata, s. 16-18.) Jokainen Pyhän maan olojen tuntija tietääkin, että fellahit, s. o. kiinteissä rakennuksissa asuvat maanviljelijät, säännöllisesti tyytyvät yhteen huoneeseen, missä perhe asuu yhdessä kotieläintensä kanssa, useinpa myös monta Sukulaisperhettä yhdessä. Huoneen ovipuolen lattia on matalampi ja eläimet viettävät siinä yönsä, perällä lattia (arapiaksi mastaba) kohoaa pengermäisesti muodostaen ihmisten asunnon, jota myös yleensä käytetään vain yösijana. Ei tarvita sänkyjä, kuten ei yleensä muitakaan huonekaluja, jollei niihin lueta savesta muurattuja viljalaareja. Illan tullen kukin perheenjäsen etsii vapaasti itselleen tilan maalattialta, johon alustaksi levitetään kaislamatto, mahdollisesti myös muita mattoja ja vaatteita. Tuoliksi, sängyksi ja usein pöydäksikin kelpaa maaemonen, joka on siitäkin käytännöllinen, etteivät lapset pääse putoilemaan ja kolhimaan päätänsä. Vain pikku lapselle varustetaan erikoinen vuode ylemmä maakamaraa, jotta eivät ihmiset sitä makaisi kylkeä kääntäessään (1 Kun. 3:19) ja jotta sitä voisi helpommin hoitaa. Lapsi kapaloidaan (Luuk. 2:7; Hes. 16:4) lujasti, niin ettei se voi jäseniänsä liikuttaa ja se pannaan useimmiten seinästä riippuvaan pitkämäiseen, pitkältä sivulta avoimeen pussiin, minkä äiti voi päiväksi ripustaa selkäänsä, tai asetetaan pienokainen, kuten Luukkaan kertomuksessa, seimikaukaloon, jossa jo ennestään on rehua pehmikkeeksi. Nämä tiedot itämaisista asunto-oloista eivät silti voi meille ratkaisevasti selvittää, oliko Jeesuksen seimikehto tavallisessa työläishuoneessa vai talliluolassa. Vaikka Betlehemissä onkin maailman tunnetusti vanhin kirkko, jonka alla näytetään koristeltua syntymäluolaa, emme voi tietää, onko paikka oikea. Paikka, jossa Jeesuksen kehto on seisonut, jää meiltä yhä edelleen tarkemmin löytämättä samoin kuin hänen hautansakin huolimatta n. s. Pyhän Haudan kirkosta. (Betlehemistä ja Syntymäkirkosta ks. Hjelt, Ylös Jerusalemiin, s. 178-187. Raakelin hauta Betlehemin luona.)

Majatalo

Tähän kertomukseen, että Messias syntyi näin köyhissä oloissa, ei sovi verrata sen ajan juutalaisten Messiasodotuksen yleisiä muotoja, sillä ne painostivat Messiaan kuninkaallista arvoa. Esim. Jerusalemin Talmudin mukaan Messias on syntyvä »Betlehemin kuninkaallisessa palatsissa». Kuitenkin seuraava juutalaisen perimätiedon yksityiskohta kelpaa rinnalle verrattavaksi. 1 Moos. 35:20-21, missä kerrotaan Raakelin haudasta, on juutalaisen Pseudo-Joonatanin targumselityksen mukaan, minkä ikä voi hyvinkin olla tältä ajalta, laajennettu sillä yleisellä uskomuksella, että Messiaan ensimmäinen ilmestymys on tapahtuva Migdal Eederin, s.o. »lauman vartiotornin» yläpuolella. Mishnan laki kieltää jyrkästi syöttämästä ja paimentamasta laumoja kaupunkien viljelysmaitten lähistöllä. Etäisissä erämaissa oli lupa yleiseen paimentamiseen ja vain pyhäkkötarpeisiin tarvittavia laumoja voitiin suvaita asutuilla mailla. Myös toinen Mishnan kohta johtaa päättelemään, että mainittu »Migdal Eeder» ei ollut etäisten viljelemättömien laidunmaiden torni vaan pyhäkkötarpeisiin määrättyjen lampaitten vartiotorni. Pyhäkkölaumojen paimenet eivät olleet niin halveksittuja ja juutalaisesta synagogayhteydestä vallan suljettuja kuin tavalliset paimenet, jotka eivät kelvanneet edes todistajiksi. Jos kristillinen perimätieto Jeesuksen syntymän talvisesta vuodenajasta pitää paikkansa (Edersheim (II, s. 704 s.) esittää kuusi eri mahdollisuutta aikamäärittelyyn, joista ensimmäinen ja viimeinen mainittakoon tässä lyhyesti. Edellinen saa lähtökohtansa Herodes Suuren kuolemasta juuri pääsiäisen edellä, mikä Josefuksen kertoman kuunpimennyksen määrittelemänä tapahtui maaliskuun lopulla, sekä jatkaa, ottaen huomioon lapsensynnyttäjän puhdistusajan, Betlehemin lastenmurhan y. m., päätyen siihen, että Jeesuksen syntymä tapahtui joitakin viikkoja ennen helmikuun alkua. Toinen saa lähtökohdakseen Talmudin ja Josefuksen tiedonannon, että 5 p:nä elok. v. 70 j. Kr. oli virassa pappeja ensimmäinen 1. Jehojaribin osasto. Jos siitä lasketaan taaksepäin, joutuu Abian (Luuk. 1:5) osasto vuorollansa palvelukseen lokakuun alkuviikkoon Jeesuksen syntymää edeltävänä vuonna, ja tästä voitaisiin saada syntymäkuukaudeksi joulukuu (vrt. Luuk. 1:24,26,36).) voisi syystä ihmetellä, että Betlehemin ilmastossa paimenet olisivat vartioineet laumaansa talvisenakin yönä ulkona kedolla. Mutta viimeksimainitun Mishnan kohdan mukaan kyseelliset pyhäkkölampaat talvellakin pidettiin keskeytymättä ulkona kedolla.

Raakelin hauta

Toinen Mooseksen lain (3 Moos. 12) vaatimus oli lapsensynnyttäjän puhdistaminen (Usein tapaa ajatuksen, että meidän kirkossamme käytetty n. s. »äitien kirkkoonottaminen» olisi suorana jatkona tähän Mooseksen lain lapsensynnyttäjäin puhdistukseen. Vanhemmista liturgiikan oppikirjoista voi tavata sen käsityksen, että Jerusalemin temppelissä pappi julisti äidin puhtaaksi ensin vihmottuaan häntä uhriverellä ja sitten pitäen rukouksen enemmän muistuttaisi kristillistä talisten puhdistuksessa. Mutta vihmontaa ei käytetty tässä, vaan sen lain mukaan synnyttäjän puhdistukseen kuului polttouhri ja syntiuhri, mikä puhdisti ruumiin leeviläisestä, kultillisesta, saastaisuudesta, niin että äiti tämän jälkeen vasta sai tulla pyhäkköön. Meillä taas tämä on kiitos- ja esirukous, jolla seurakunta ottaa osaa yhden jäsenensä elämän merkkitapaukseen saatuaan lapsessa joukkoonsa uuden jäsenen.) , mikä tässä tapauksessa voi tapahtua varhaisintaan 40 päivää pojan syntymästä. Viipyä sai tämä toimitus myöskin, niinpä oli tapana sovittaa se pääsiäisjuhlamatkaan. Saipa äiti sen toimitetuksi myös olematta itse henkilökohtaisesti läsnä. Kuitenkin Jeesuslapsen äiti halusi itse mennä pyhäkköön sovittaen samalle matkalle molemmat mainitut pyhäkkötoimitukset; ympärileikkaus oli jo tapahtunut kotipiirissä.

Kuten näemme 3 Moos. 12:sta, synnyttäjä toi syntiuhriksi turtturikyyhkysen ja polttouhriksi karitsan, mutta jos hän oli köyhä, riitti karitsan sijaiseksi toinen turtturikyyhkynen tai kyyhkysen poika. Tämä oli köyhyyden merkki, sillä ainakin viiden-, joskus kymmenkertainenkin oli hinnanero karitsan ja kahden kyyhkysen välillä. Juutalainen Midrash-selitys Valitusvirsiin kertoo, että se suuri kyyhkysmäärä, mikä Jerusalemin temppelin puhdistusuhreihin tarvittiin, tuotettiin pääasiassa Magdalasta (Maria Magdaleenan kotipaikalta). Siellä oli kolmesataa kyyhkyskauppiasta välittämässä niitten vientiä Jerusalemiin, jossa kyyhkysvarastot sijaitsivat Öljyvuoren länsirinteellä. Niitten vähittäiskauppa oli siirtynyt itse pyhäkön pakanain esipihalle, ja siellä Jeesus toimitti puhdistuksen, hän, joka oli hyvinkin tuttu Magdalasta kotoisin oleville kyyhkyskauppiaille (Matt. 21:11 s.) Magdalan länsipuolella on syvä rotkolaakso, jota vielä tänä päivänä sanotaan kyyhkyslaaksoksi. (Sen jyrkät rinteet ovat täynnä kyyhkysten koloja, joissa villi kalliokyyhky (Columba Livia) pesii ympäri vuoden, ja näistä kokosivat ketterät pojat ja nuorukaiset oikein elinkeinonaan »kyyhkysen poikia» myytäviksi uhritarkoituksiin (»kyyhkyseni, joka kallion$oloissa, vuorenpengermillä piilet», Kork. v. 2:14, sekä Jer. 48:28). Turtturikyyhkynen (Turtur communis) on muuttolintu, joka varhain keväällä, talvisateen jälkeen, palaa suurin joukoin (»kukkaset ovat puhjenneet maahan, laulun aika on tullut, ja metsäkyyhkysen ääni kuuluu maassamme», Kork. v. 2:12). Turtturikyyhkysiä pyydystetään helposti maa-ansoilla.)

Tärkeänä syynä siihen, että Palestina on erityisesti kyyhkysten luvattu maa, on se seikka, että maassa kasvaa yleisesti monenlaisia palkokasveja (apiloita, virnoja, virvilöitä), jotka juuri ovat kyyhkysten lempiruokaa. Kalliokyyhky ja turtturikyyhky olivat muuten ainoat lintulajit, jotka laki hyväksyi uhreiksi. Paitsi näitä pieniä uhrieläimiä sai pyhäkköalueelta ostaa myös suurempia, kuten härkiä ja lampaita (Joh. 2:14). Talmudista on tehty se johtopäätös, että oli olemassa erikoisia laitumia ja paimenia (vrt. edell. lukua), joiden lampaita ja karitsoita kasvatettiin juuri pyhäkköuhreiksi; samaten, että Jamnian vieressä oleva peltomaa (Jaffan lähellä) oli vartavasten valittu ja erotettu tuottamaan lyhteensä pyhäkkötarpeisiin.

On siis huomattava, että tähän aikaan ei asianomaisen uhraajan itse tarvinnut tuoda mukanaan omasta maakylästään uhritarpeitaan luonnossa, kuten ennen, alkuperäisissä vaatimattomissa oloissa esim. Daavidin aikoina. Nyt oli jo kehittynyt semmoinen järjestelmä, että yksityinen sai temppelin yhteydessä toimivilta liikemiehiltä ostaa rahalla itsellensä uhrieläimen itse temppelin esipihalta tai sitten maksaa vain rahassa näkemättä edes hänen puolestaan uhraavaa pappia ja uhria, Viimeksimainittu vaihtoehto tuli juuri kysymykseen köyhän uhrissa. Määräaikoina vahvistettiin taksa uhrihinnalle ja tämän määrähinnan sai uhraaja, tässä tapauksessa lapsensynnyttäjä, pudottaa kolmanteen järjestyksessä niistä torvimaisista rahasäiliöistä, »uhriarkuista» (Luuk. 21:1), joita oli kaikkiaan kolmetoista ja jotka sijaitsivat kaikki naisten esipihassa. Hänen ei tarvinnut epäröidä hinnan suuruudesta, sillä rahatorvien edustalla oli päivystävä pappi antamassa tarvittavia tietoja ja pitämässä silmällä järjestystä. Määräaikana päivästä mainittu kolmas säiliö avattiin, sen rahasisältö puolitettiin tasan polttouhrien ja syntiuhrien kustantamiseksi, ja toimitettiin uhrit niin monen äidin puolesta kuin oli siihen rahansa pudottanut. Kyseellinen kolmas säiliö sijaitsi juuri sen korokkeen vieressä, jolla naiset miehistä erotettuina saivat palvoen rukoilla.

Jeesuksen äiti, totinen israelitar, ei varmaankaan tahtonut suorittaa osuuttansa mahdollisimman käytännöllisellä tavalla, vaan kaiken tämän ulkonaisen rahahelinän ja muotomenon sitomanakin hän tahtoi myös uhrata näkymätöntä kiitosrukousta Jumalalle. Saipa Maria lisäksi kokea sen erikoisen armon, että sai kuunnella kunnianarvoisan Simeonin uhraavan kiitosuhria. Luukkaan kertomuksen mukaan tämä »oli vanhurskas ja jumalinen mies, joka odotti Israelin lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen päällään.» Tämä mies ei ollut menettänyt raitista, alkuperäistä Vanhan Testamentin Pyhää Henkeä, kuten niin monet hänen aikalaisistansa. (Ei ole mahdotonta sen olettamuksen todenperaisyys, että Luukkaan mainitsema Simeon oli Hillelin, tunnetun juutalaisuuden johtomiehen, poika ja Paavalin opettajan Gamalielin isä. Tiedämme, että Hillelin poika nimeltä Simeon eli juuri tähän aikaan, mutta hänestä ei juutalainen kirjallisuus halua kertoa mitään, vaikka hänen isäänsä ja poikaansa ylistetään rajattomasti. Apostolien teoista (5:34-40) tunnemme Gamalielin puolustamassa apostoleita muitten neuvoston jäsenten hehkuvalta kiivaudelta, samoin tiedetään Hillelin edustaneen maltillisempaa juutalaisuuden suuntaa.) Nämä olivat kehittyneet j u u t a l a i s i k s i, hän oli i s r a e l i l a i n e n, »joka odotti Israelin lohdutusta». Näillä sanoilla targumeissa yleensä_ puhutaan Messiastoivosta ja itse Messiasta mainitaan'- nimellä Menahem, s.o. lohduttaja. Toisenkin totisen israelilaisen esiintymisestä Maria sai iloita. Saapui paikalle vanha leskivaimo, Hanna, joka oli nähtävästi korkeasukuinen henkilö, päättäen siitä, että hänen sukulaispiirissään oli säilynyt tallella tieto Asserin heimoudesta, vaikka Asserin heimo ei ollutkaan palannut Baabelin vankeudesta. Luukkaan sanoja »hän ei poistunut pyhäköstä, vaan palveli siellä Jumalaa paastoilla ja rukouksilla yötä ja päivää» on vaikea käsittää sitä taustaa vasten, ettei kukaan, saati nainen, saanut säädösten mukaan pysyvästi asua pyhäkössä, sillä vain ylipapilla oli siellä asuinhuoneita. (Midrash-selitys 1 Mooseksen kirjaan mainitsee, että perimätiedon mukaan Asserin heimon nainen oli kuuluisa kauneudestaan, joten hän soveltui ylipapille tai kuninkaalle aviovaimoksi.) Joka tapauksessa tämä lause osoittaa, millä uskollisuudella hän piti kiinni vanhan liiton jumalanpalveluksesta: hän rakasti vanhaa pyhäkköä eikä tyytynyt uuteen rabbiiniseen synagogaan. Vanhan pyhäkön ääressä hän odotti parempaa kuin mitä synagogan kirjanoppineet voivat tarjota, hän odotti »Jerusalemin lunastusta».

Simeon ja Jeesuslapsi.

Synagoga, Baabelin maanpaon tuote, jota nykyinen pitkä maanpako on kehittänyt edelleen, se laitos, mikä seisoo vielä tänäkin päivänä ja mikä on pitänyt juutalaiset oman kuorensa sisällä, estänyt heidät sulautumasta muihin kansoihin, ei tosin osoittanut Jeesuksen aikana, julkisesti vielä pyhäkön rinnalla toimiessaan, pyhäkön uhripalvelusta vierovaa henkeä. Mutta painostaessaan rukouksen, paastoamisen ja hyvien tekojen arvoa se jo valmisti ilmapiiriä sille uhrikielteiselle teologialle, mikä on luonteenomaista pyhäkön hävityksen jälkeiselle juutalaisuudelle. Kuten Hebrealaiskirjeen kristitty kirjoittaja omalta kannaltaan, samoin Talmudkin omalla tavallaan koettaa osoittaa, ettei Jerusalemin temppeliä enää tarvita: »Sille, joka katuen tekee parannuksen, se luetaan yhtä arvokkaaksi kuin jos hän menisi Jerusalemiin, rakentaisi pyhäkön ja alttarin ja suorittaisi kaikki lain määräämät uhrit.» (Jos tahtoisimme löytää meidän nykyisestä kristikunnastamme jotakin havainnollistuttavaa muodollista liitekohtaa pyhäkön ja sxnagogari rinnakkaiselle toiminnalle, niin voisimme verrata pyhakköpalvelusta meidän yleisen valtio- 1. kansankirkkomme jumalanpalvelukseen, ja taas synagogia, jotka olivat syntyneet vapaaehtoisesti temppelin rinnalle, vapaisiin kristillisiin yhdistyksiimme.).

Meillä Suomessakin on joskus luettu »Jeesuksen Kristuksen lapsuudenkirjaa», johon on koottu apokryfisten evankeliumien ja muiden hämärien lähteiden ihmekertomuksia Jeesuksen lapsuudesta. Nämä kuuluvat yhä tänäkin päivänä katolisen kirkon harrastuspiiriin. Mutta juutalaiset, joihin Jeesus kuului, eivät laajassa kirjallisuudessaan kerro yleensä muistakaan merkkimiehistään ennen kuin näitten julkinen toiminta alkaa. Juutalaisille, kristittyinäkin, kaikki historia on pyhää uskontoa, eikä ihmisen yksityiselämällä lapsena ja perheessä ole siinä niin suurta merkitystä kuin hänen toiminnallaan Jumalan palvelijana julkisuudessa. Luonnollisesti haluaisimme lukea raamatusta tarkemmin esim. Johannes Kastajan, Pietarin ja Paavalin lapsuudesta, mutta siitä on yhtä vähän kerrottu kuin mitä Talmudissa semmoisista rabbiinilaisuuden johtomiehistä kuin Jeesuksen aikaisesta Hillelistä ja Gamalielista. Ainoa luotettava lähdeaiheisto, josta voimme saada valaistusta Jeesuksen lapsuus- ja nuoruuselämän ulkonaisiin muotoihin, saadaan juutalaisen kirjallisuuden senaikaisten koti-, koulu- ja elinkeino-olojen kuvauksista.

Äiti on tietysti lapsen ensimmäinen hoitaja ja samalla ensimmäinen kasvattaja. Juutalaispojat joutuivat kuitenkin ainakin viisivuotiaina isän johdettaviksi ja myöhemmin kouluun. Kaiken kasvatuksen tunnuksena oli: »Nämä ovat ne, joista kukin saa nauttia hedelmää jo tässä elämässä, vaikkakin pysyvämmin tulevassa: isän ja äidin kunnioitus, hurskaat työt, rauhan tekeminen ihmisten kesken ja lain tutkiminen, joka korvaa kaikki muut.» Lain tutkiminen siis katsottiin juutalaisen elämäntarkoitukseksi. Äitinsä liepeisiin takertuneena tallusteleva palleroinen oppi jo pienenä tarkkaamaan lain vaatimuksia, jotka ulottuivat ruuan valmistukseenkin, taloudenkin sapattilepoon ja muihin sapattitapoihin. Hän seurasi juhlallisia sapattivalmisteluja ja sapattikynttiläin sytyttämistä, ihmetteli, miksi paastottiin kahdesti viikossa tai ainakin torstaisin, ja tarkkaili ovipielen mesusaa. 1Vlesusa on oikeaan ovipieleen kiinnitetty pieni kotelo, jossa olevaan pergamenttikääröön on kahdellekymmenelle kahdelle riville kirjoitettu kolme raamatunkohtaa. Ne yhteensä yhä vieläkin muodostavat juutalaisen uskontunnustuksen, jota lyhyesti nimitetään sen ensimmäisellä sanalla »shema» (s. o. »kuule», 5 Moos. 6:4, vrt. Jeesuksen lausetta Mark. 12:29 s.) ja johon juutalaisten rukoustavat perustuvat: siitä johtuu rukouskoteloitten, mesusan ja viitan tupsujen käyttö. Kokonaisuudessaan se kuuluu: »Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin. Ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, koko sydämelläsi ja koko sielullasi ja koko voimallasi. Nämä sanat, jotka minä tänä päivänä sinulle annan, syöpykööt sydämeesi. Ja sinun on teroitettava niitä lastesi mieleen ja puhuttava niistä kotona istuessasi ja tietä käydessäsi, maata pannessasi ja ylös noustessasi. Ja sinun on sidottava ne merkiksi käteesi, ja niiden on oltava muistolauseena otsallasi. Ja sinun on kirjoitettava ne talosi pihtipieliin ja portteihisi.» (5 Moos. 6:4-9.)

»Ja jos nyt tottelette minun käskyjäni, jotka minä tänä päivänä teille annan, niin että rakastatte Herraa, teidän Jumalaanne, ja palvelette häntä koko sydämellänne ja koko sielullanne, niin minä annan teidän maallenne sateen ajallansa, syyssateen ja kevätsateen, ja sinä saat korjata viljasi ja viinisi ja öljysi. Ja minä annan karjallesi ruohoa kedoillasi; ja sinä saat syödä ja tulet ravituksi. Varokaa, ettei sydämenne antaudu vieteltäväksi, niin että poikkeatte pois ja palvelette muita jumalia ja niitä kumarratte; muuten Herran viha syttyy teitä kohtaan ja hän sulkee taivaan, niin ettei tule sadetta eikä maa anna satoansa, ja te häviätte pian siitä hyvästä maasta, jonka Herra teille antaa. Pankaa siis nämä minun sanani sydämellenne ja mieleenne ja sitokaa ne merkiksi käteenne, ja olkoot ne muistolauseena otsallanne; ja opettakaa ne lapsillenne, niin että puhut niistä kotona istuessasi ja tietä käydessäsi, maata pannessasi ja ylös noustessasi. Ja kirjoita ne talosi pihtipieliin ja portteihisi, jotta te ja lapsenne saisitte elää siinä maassa, jonka Herra isillenne vannomallansa valalla lupasi antavansa heille, niin kauan, kuin taivas maan yli kaareutuu.» (5 Moos. 11:13-21.) »Ja Herra puhui Moosekselle sanoen: Puhu israelilaisille ja sano heille, että heidän on sukupolvesta sukupolveen tehtävä itsellensä tupsuja viittojensa kulmiin ja sidottava kulmien tupsuihin punasininen lanka. Se olkoon teille merkkikoristeena, jotta te, kun sen näette, muistaisitte kaikki Herran käskyt ja ne täyttäisitte ettekä seuraisi sydämenne ettekä silmienne himoja, jotka houkuttelevat teitä uskottomuuteen; niin muistakaa ja täyttäkää kaikki minun käskyni ja olkaa pyhät Jumalallenne. Minä olen Herra, teidän Jumalanne, joka vein teidät pois Egyptin maasta ollakseni teidän Jumalanne. Minä olen Herra, teidän Jumalanne.» (4 Moos. 15:37-41).

Mesusan pergamenttirullasta näkyvää Jumalan nimeä kukin. ovesta-kulkija kosketti kunnioittavasti sormellaan ja suuteli sormeansa, kuten nykyjäänkin synagogassa kukin rukousviittansa tupsulla koskettaa ohitse kuljetettavaa kirjakääröä ja suutelee sitten viitan kulmaa. Mesusa on Herran varjeluksen vertauskuvana vakuuttamassa jokaiselle: »Herra suojaa lähtösi ja tulosi, nyt ja iankaikkisesta.» (Ps. 121:8).

Rukouskotelot (tejiliin) ovat nelisärmäisiä nahkakoteloita, joissa pienille pergamenttipaloille kirjoitettuna on neljä lain kohtaa, nim. 2 Moos. 13:1-10 ja 11-16 sekä 5 Moos. 6:4-9 ja 11:13-21, siis osaksi samoin kuin mesusassa. Kotelot kiinnitettiin otsalle ja vasempaan käsivarteen liki sydäntä pitkin nahkahihnoin. Niitä käytettiin jo neljännellä vuosisadalla e. Kr. ja Josefus puhuu niistä kauan käytettynä tapana. Njille annettu suuri arvo sai kansan myöhemmin pitämään niitä suojelevina amuletteina. Jeesus syytti kirjanoppineita ja fariseuksia: »Kaikki tekonsa he tekevät sitä varten, että ihmiset heitä katselisivat. He tekevät raamatunlausekotelonsa leveitä ja viittansa tupsut suuria -» (Matt. 23:5). Talmudista ilmenee, että tämä moite oli oikeutettua, koska Talmudinkin täytyy varoittaa samasta seikasta. Näitä rukouskoteloita on käytettävä aamurukouksen aikana. Todennäköisesti Jeesuksen aikana ne olivat enemmän käytännössä. (Rukouskoteloitten sitominen oli tarkasti tehtävä. Ensin kiinnitettiin kotelo käteen kyynärpään yläpuolelle sydämen kohdalle tekemällä jod-kirjaimen muotoinen solmu. Sitten kierrettiin nauha käsivarren ympäri neljä ynnä kolme kertaa ja sitten kolmasti keskisormen ympäri. Otsalle kiinnitettävän kotelon pintaan oli merkitty shin-kirjain, ja sen nauhoihin tehtiin dalet-kirjaimen muotoinen solmu. Nämä kirjaimet shin, dalet ja jod muodostavat hepreaksi sanan »Kaikkivaltias». Kiinnitettäessä oli lausuttava kolme rukousta.)

Viitan tupsut (sisu) kuuluivat nelikulmaisen viitan kuhunkin kulmaan, ja niiden käyttö ilmenee etenkin neljännen Mooseksen kirjan Targumeista. (Vrt. Matt. 9:20; 14:36). Tupsujen valmistus oli tarkasti määritelty. (Tupsujen piti olla valkoista lankaa, kussakin yksi punasininen lanka, ja lankojen luku ja solmut oli tarkasti määrätty sitä silmällä pitäen, että heprealaisia kirjainmerkkejä käytetään myös lukujen merkkeinä 1. numeroina. Siten valkoista piti olla kahdeksan lankaa, joista yksi kiersi muita ensin seitsemän kertaa kaksinkertaisin solmuin, sitten kahdeksan kertaa kaksinkertaisin solmuin, sen jälkeen yksitoista kertaa kaksinkertaisin solmuin ja lopuksi kolmetoista kertaa kaksinkertaisin solmuin. Näistä kolmen ensimmäisen luvun kirjainmerkit merkitsevät »Jahve» ja viimeisen »ehad», suomeksi »Jahve on yksi». Sana »s?sit» vastaa lukua kuusisataa, ja kun siihen lisätään kahdeksan lankaa ja viisi solmua, saadaan 613 eli lain käskyjen luku.)

On huomattava, miten kristittyjenkin kodeissa osittain seurataan juutalaisen lain muodollista ja havainnollista käyttöä. Semmoisina jälkinä, esim. mesusaan verrattavina, on pidettävä seiniemme ja ovipieliemme raamatunlausetauluja, joista on tullut katekismukseemmekin otsikoksi »huoneentaulu». Juutalaisten kotirukousten jatkoa ovat pöytärukouksemme ennen j a jälkeen aterian, samoin se, mitä opetamme lapsillemme aamu- ja iltasiunauksina ja -virsinä. Juutalaisten ruumiillisia muistotapoja meillä vastaa vain harvoin rinnalla tai kellonperissä riippuva risti, mutta yleisesti käsien ristiin paneminen. Nämä havainnolliset kotiopetukset, jos niitä säännöllisesti käytetään, ovat meilläkin kaikkein tehokkaimmat lapsen alkuopetuksessa ja myöhemminkin.

Paljoa ennen kouluikää juutalaislapsen mieleen painuivat sekä tavallisten sapattipäivien että juhlien yksityisten ja yleisten rukousten sanat samoin kuin kaikki juhlanviettotavatkin, ja juhla- ynnä palvontamenoja katsellessa lasten luontainen tiedonhalu heräsi kyselemään niitten merkitystä ja aihetta. Niinpä 2 Moos. 12:26 ja 13:8 käskeekin opettamaan lapsille pääsiäisjuhlan merkitystä itse pääsiäisenä. Pyhiinvaellusmatkat olivat varmaan mieluisina toiveina pienten mielissä menettämättä tenhoaan toiveitten täyttyessäkään. Joulunaikaan vietettävässä hanukka- l. temppelinvihkimysjuhlassa lapsi sai oppia Juudas Makkabealaisen urotöitä samalla katsellen, miten ensi iltana sytytettiin yksi kynttilä, toisena kaksi ja siten lisättiin, kunnes kahdeksantena iltana paloi kahdeksan kynttilää. Varhain keväällä, puurim-juhlana, luettiin Esterin kirjaa, pääsiäisenä Korkeaa veisua, minkä kuvaannollisesti ymmärrettiin esittävän Israelin lähtöä Egyptin orjuudesta, ja helluntaina l. elojuhlana Ruutin kirjaa, koska siinä puhutaan elonleikkuusta. Syksyllä iloisessa puutarhojen lehtimajanjuhlassa luettiin Saarnaajan kirjaa (vrt. 3:12,13; 5:17-19). Lisäksi suurta sovituspäivää vietettiin niin ankaralla paastolla, ettei saanut juodakaan, ja synagoga kaikui syntien anteeksipyyntöhuudoista. Jerusalemin pyhäkön hävityksen muistojuhlana luetaan Valitusvirsiä, mutta tätä juhlaa ei luonnollisesti vielä Jeesuksen aikana vietetty.

Joonasta ja Juuditista sekä muita raamatunhistorian kertomuksia ynnä legendoja kertoeltiin hiilivalkean ääressä. Usein suuntautui mieli myös kaukaiseen kultaaikaan, jolloin Messiaskuningas olisi hallitsemassa kansaansa. Niin juutalaiset olivat »kapaloistaan saakka oppineet tuntemaan Jumalan isäkseen ja maailman Luojaksi, tottuneet kantamaan sielussaan käskysanojen kuvaa, harjaantuneet laissa.» Yleensä voivat he myös omistaa Timoteukselle lausutut sanat: »Pysy siinä, minkä olet oppinut - - - koska jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat antaa sinulle viisautta -» (2 Tim. 3:14 s.). Mutta vaikka Timoteuksen äiti ja isoäiti varmaankin ovat esimerkkejä monista kaltaisistaan äideistä, jäi varsinainen kotiopetus tavallisimmin isän asiaksi.

Isä opetti lapselle ensin uskontunnustuksen, sheman. Varhain oppi poika myös syntymäpäivälauseensa, s.o. jonkin raamatunlauseen, joka alkoi tai loppui hänen heprealaisen nimensä kerakkeilla. Sitten opittiin viikon päivien psalmit tai juhlapsalmeja, esim. Hallel, s.o. psalmit 115-118, joita erityisesti pääsiäisenä laulettiin. Varsinkin historialliset psalmit 78, 81, 105, 106, 114 sekä »aakkoselliset» psalmit 9, 10, 25, 34, 37, 111, 112, 119, 145 sopivat hyvin nuorison opittaviksi.

Vanhassa Testamentissa ei puhuta kouluista, vaan missä opetusta mainitaan, tarkoitetaan kotiopetusta. Niin on ymmärrettävä 1 Moos. 18:19; 5 Moos. 4:9; 6:7; 11:19; 32:46; Ps. 44:1; 78:3-6 sekä Sananl. 1:8; 2:1; 3:1; 4:1; 7:1; 10:1; 13:1; 15:20; 22:6; 23:22-25; 29:17. Vasta myöhäisessä Siirakin kirjassa (51:32) puhutaan koulusta. Jeesuksen aikana olivat kaikesta päättäen synagogien yhteydessä jo käytännössä semmoiset koulut, joissa miespuolista nuorisoa opastettiin lain tuntemiseen. Alkeiskoulujen perustamisajaksi arvellaan nimittäin n. 100 e. Kr. ja perustajaksi Simeon ben Shetah, kuningatar Salome Aleksandran veli. Josefus väittää niiden toimineen Mooseksen ajasta asti, mikä tieto vain osoittaa, etteivät ne kuuluneet Josefuksen ajan uudistuksiin. Ylipappi Joosua ben Gamalaa (n. 63 j. Kr.) mainitaan koululaitoksen järjestäjäksi, joka pani voimaan koulu- ja oppipakon pojille. Onkin erityistä syytä pitää juutalaisia arvossa siksi, että he ymmärsivät opin tärkeyden ja toimittivat sen köyhimmänkin saataviin. Josefus sanoo: »Peltomaamme on hyvää ja hyvin se muokataan, mutta tärkein tehtävämme on lastemme kasvatus.»

Synagogaan mentäessä

Synagogakouluissa synagogapalvelija opetti lukemaan. Joskin ainoana oppikirjana oli Vanha Testamentti, opittiin siellä muitakin asioita. Kirjoittamista harjoitettiin etupäässä siksi, että lukeminen kävisi sitten helpommin. Missään ei mainita laskennon eikä kreikan opettamisesta, mutta ainakin opetettiin vanhaa hepreaa, raamatun kieltä, jota kansa ei enää puhunut, sillä se käytti arameaa. Oppipakon tultua voimaan oli päivittäinen tuntimäärä ja vuosittainen kesälomakin määrätty. Joka koulussa oli kirjasto, mutta vain rikkailla oli kotonaan koko Vanha Testamentti, joskin mahdollisimman moni koti tahtoi omistaa ja vaalia jotakin kirjekääröä. Oppiminen oli yleensä opettajan suusanan ulkomuistiin pänttäämistä, sillä kirjoja ei ollut jokaisen käteen. Jotta lukutaito kuitenkin opittaisiin, monistettiin lasten tarpeeksi muutamia lyhyitä raamatunpaikkoja, esim. luomiskertomus, uhrilaki y.m., mutta yleensä laki kielsi kirjoittamasta katkelmia raamatun kirjoista. Muutakaan kirjoitettua sanaa ei saanut toimittaa raamatun rinnalle, sillä siten olisi V. T:n arvo kärsinyt.

Seuraava kertomus kuvaa alkeiskouluopetusta: Opettaja sanoo kirjainta näyttäessään: »Sano alef!» Oppilaista joku vastaa: »Kuka sanoo, että se on alef?» Opettaja jatkaa: »Sano bet», mutta oppilas sanoo taas: »Kuka takaa, että se on bet?» Silloin opettaja läimähyttää korvalle poikaa, joka huutaa: »Voi korvaani, korvaani!» Opettaja sanoo: »Kuka on sanonut, että se on sinun korvasi!» Oppilas huutaa: »Koko maailma tietää, että se on minun korvani.» Silloin opettaja sanoo: »Koko maailma tietää myös, että tämä on alef ja tuo bet.» Silloin poika tuli opinhaluiseksi.

Alkeiskoulun käynyt saattoi jatkaa oppikoulussa, jossa opettivat suuret rabbit ja joita oli vain muutamia koko Palestinassa. Näillä oli omat koulutalonsa tai toimivat ne ulkona, »viinitarhassa», kuten koulupaikkaa joskus nimitettiin. Järjestely oli sama kuin alkeiskoulussakin: rabbi seisoi matalalla korokkeella, oppilaat seisoivat tai istuivat hänen ympärillään puoliympyrässä opettajan »kunnian kruununa». Siten Paavalikin oli saanut kasvatuksensa »Gamalielin jalkain juuressa» (Ap. t. 22:3). Oppiaineena olivat »vanhinten perinnäissäännöt» (Matt. 15:2) eli Mishna, Mooseksen lainselitys, jota tähän aikaan pidettiin arvokkaampana kuin »kirjoitettua lakia». Sitä nimitettiin »suulliseksi laiksi», koska se ainakin viidennelle vuosisadalle j. Kr. kulki vain muistitietona opettajalta oppilaalle. Opettaja toisti toistamistaan läksyjä, näitä paisutettuja lain selityksiä, kunnes ne osattiin sanasta sanaan. Tästä johtuu nimi Mishna, »kertaaminen». Oppilaitten pyhänä velvollisuutena oli tallettaa opettajan jokainen sana muistiinsa kuin tiiviiseen vesisäiliöön, jotta he taas vuorostaan voisivat tämän perimätiedon sanatarkasti opettaa seuraavalle polvelle. Vielä nytkin tapaa synagogan kirjanoppineita, jotka aivan käsittämättömän tarkasti osaavat ulkomuistista suuren kirjallisuuden.

Saatuaan äidiltään ja isältään kotiopetusta noin viiden, kuuden vuotiaaksi poika joutui alkeiskouluun oppimaan Vanhaa Testamenttia. Kymmenen vuoden iässä hänen sopi siirtyä Mishnan tutkimiseen, jota jatkettiin viisi vuotta. Tällä välin joutui hänen elämänsä tärkeään käännekohtaan, sillä oltuaan isän valvottavana, elettyään isän vastuulla, hän kolmentoista ikäisenä tuli täysi-ikäiseksi ja oli velvollinen noudattamaan lakia. Tällöin vietettiin »rukouskotelosapatti», jolloin poika ryhtyi näitä koteloita käyttämään. Siitä asti hän oli »lain poika», velvollinen pitämään paastot ja vastaamaan omista synneistään. Nyt hänen katsottiin kelpaavan todistajaksi ja hänen valaansa pidettiin sitovana. Tähän viittaa sokeana syntyneen vanhempain vetoaminen poikansa ikään (Joh. 9:21). - Tytön täysi-ikäisyys alkoi jo kaksitoistavuotiaana, mutta se merkitsi tuskin muuta kuin naimakelpoisuutta. Sitten viisitoistavuotiaana poika sai »ylioppilaana» ottaa osaa rabbien teologisiin keskusteluihin. Silloin tutkisteltiin nykyjään Talmudissa esiintyviä kysymyksiä, jotka olivat vielä edellisiä mutkallisempia, sillä Talmud on Mishnan selitystä. Kaikki nuorukaiset eivät tosin käyneet kaikkia oppiasteita, sillä huonolahjaiset erotettiin varhemmin. Hyvin tarkkoja oltiin siitä, ettei alle viidentoista saanut aloittaa ylintä kurssia.

Ylin opetus oli keskitetty Jerusalemiin. Sen »yliopistoon» Paavalikin Vähästä Aasiasta asti oli tullut opinnoille. Muuten koko Juudea harrasti oppia enemmän kuin Galilea, »pakanain esikartano». Sanantapana oli: »Joka tahtoo rikastua, menköön pohjoiseen, ja joka tahtoo viisastua, tulkoon etelään. Tämä lain opetus oli useinkin kummallista saivartelua. Jalo neljäs käsky sai kärsiä orjallisesta lain kirjaimen palvomisesta, kuten Jeesus itse huomauttaa (Mark. 7:11): »Sillä Mooses on sanonut: Kunnioita isääsi j a äitiäsi, mutta te sanotte, että jos ihminen sanoo isälleen tai äidilleen: 'Se, minkä olisit minulta saava hyväksesi, on korban' - se on uhrilahja - niin ette enää salli hänen antaa mitään avustusta isälleen tai äidilleen.» Kaunis tapa syödessä ja juodessa kiittää Jumalaa pilattiin sillä, että oli tarkasti huolehdittava, minkälaisia sanoja käytettiin hedelmiä, minkälaisia leipää syödessä, mitä viiniä juodessa. Eri sanoin siunattiin maito, erikseen munat, erikseen vihannekset j.n.e. Selitettiin myös: »Jos kädet ovat puhtaat ja maljan ulkopuoli saastainen, ei sen korvasta pitäessä tarvitse pelätä käsien saastuvan maljan ulkopuolesta.» Metalliastia, johon oli pantu puuosia, oli saastuttava, mutta puuastia, jossa oli metallia, esim. metallivanteet, oli puhdas.

Rabbit pilkkasivat Jeesusta erityisesti siksi, ettei hän ollut heidän oppilaitaan. Sellaisia oppimattomia sanottiin ivaten maamoukiksi ja samarialaisiksi. Kuitenkin Jeesus osasi lyödä ahdistajiaan heidän omilla väittelytavoillaan (Mark. 12:28-34; Matt. 22:34, 41-46; Luuk. 20:41-44). Mutta juuri se, että hänen joka sanansa sai Juudean kansan takertumaan jonkin sanamuodon saivartelemiseen, aiheutti sen, etteivät he voineet ottaa häntä vastaan. Galilean suoran ja yksinkertaisen kansan keskellä hän voitti sydämiä, ja sieltä hän valitsi kaikki muut opetuslapsensa paitsi Juudaan. Sanansa: »Minä ylistän sinua, Isä, että olet salannut tämän viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmaissut sen lapsenmielisille», Jeesus lausui varmaankin verratessaan ajatuksissaan juudealaisia galilealaisiin opetuslapsiinsa.

Lapsuusaikanansa Jeesus myös hankki perustuksen kielitaidolleen. (Tästä aiheesta on etevä Palestinan ja Talmudin tuntija Dalman julkaissut äskettäin ansiokkaan tutkimuksen nimeltä »Jesus - Jeschua», Leipzig, 1922, minkä esitystä on käytetty tähän yleiskatsaukseen.) Jeesuksen puheet ja koko Uusi Testamentti on säilynyt meille kreikaksi, joka oli aivan vierasta aramealle ja heprealle, noille kahdelle sisarukselle, Jeesuksen puhe- ja raamattukielelle. Tietäessämme, miten suuresti jo rakenteeltansa eroaa filosofian tarkoituksiin muovautunut eurooppalainen kreikankieli Mooseksen ja muitten seemiläisten havainnollisesta arkikielestä, nousee kysymys, onko kreikankieli luotettava silta kantamaan Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kielestä meille U. T:n sisällön. Mutta jos otamme huomioon, että Jeesus opetuslapsineen osasi myös kreikankieltä, selvenee tilanne suuresti, sillä näin ollen voivat opetuslapset, jotka kuulivat Jeesuksen aramealaisheprealaiset sanat, myöhemmin itse kirjoittaa nykyisen U. T:n kreikkalaisen tekstin olematta riippuvaisia vieraista kielenkääntäjistä. Tämän asianlaidan varmistavat maan silloiset olot. Olihan kreikankieli Aleksanteri Suuren päivistä alkaen päässyt niin vakiintumaan Palestinan paikalliskieleksi maan varsinaisen aramean rinnalle, että Talmudin käyttämä aramea vallan vilisee kreikkalaisia lainasanoja ajanlaskumme alusta lähtien, ja että hallitsevien roomalaisten oli pakko oman latinansa sijasta käyttää kreikankieltä. Tästä säännöstä tunnetaan vain ne kaksi poikkeusta, että sotaväen komennus- ja roomalaisten penikulmapatsaiden kielenä oli latina. (Kaupungit saivat muuttaa seemiläiset nimensä kreikkalaisiksi (Sikemistä tuli Neapolis, nyt Nablus) ja samoin kävi henkilönimienkin (esim. Jeshua-Jeesus, Mirjam-Mariam l. Maria, Natanael -Theodoros 1. Theodotos, Simeon-Petros 1. Pietari j. n. e.).) Jerusalemissa oli kreikankielisiä synagogia ja kreikankielisiä kristillisiä seurakuntia (Ap. t. 6:1,9). Galilea, Jeesuksen kotiseutu, oli maantieteelliseltä asemaltansa kauppateitten naapurina vielä enemmän kreikankielen tuttava kuin vuorten eristämä Juudea. Jeesuksen äiti oli pappissukua ja siksi enemmän sivistynyt kuin tavalliset työläisnaiset. Pian Jeesuksen ajan jälkeen Nasaret tunnetaan pappien asuntokaupunkina. Galilean meri oli välittömässä yhteydessä sen kreikkalaisen kymmenkaupunkialueen kanssa, jota sanottiin Dekapoliin liitoksi (Matt. 4:25). Joh. 12:20 kertoo, kuinka kreikkalaiset juutalaiset halusivat puhutella Jeesusta ja siksi ensin kääntyivät kahden hänen opetuslapsensa puoleen (Filippos ja Andreas, kumpikin kreikkalaisia nimiä), jotka olivat kotoisin kreikkalaisesta Betsaidasta. Jeesuksen ja Pilatuksen sananvaihto oli varmaankin kreikankieltä, sillä usein vaihtuvat roomalaiset maaherrat eivät osanneet »alkuasukkaitten» paikallisia kieliä sen enempää kuin nykyjäänkään Palestinan englantilaiset hallitusmiehet (Joh. 18:34; 19:11). Muuta kuin kreikkaa tuskin osasi se kanaanilainen vaimokaan, joka oli »kreikatar» (Mark. 7:26), sillä itämaalaisnaiset kotielämään suljettuina harvoin voivat oppia vieraita kieliä. Nyt samoin kuin ennenkin on Palestinassa aivan yleistä, että tavallinen oppimaton käsityöläinen taitaa välttävästi maan kolmea virallista kieltä, joina nykyjään ovat arapia, heprea ja englanti. Jeesuksen ristin nimikirjoitus oli tehty paitsi latinaksi ja hepreaksi (arameaksi) myös kreikaksi (Luuk. 23:38). Se, joka nykyjään vaeltaa pitkin Pyhän maan raunioita, saa nähdä tämän ajan hautakivien nimikirjoitukset enimmäkseen kreikankielisinä.

Koska evankeliumit eivät ollenkaan kerro Jeesuksen lähes kolmikymmenvuotisesta elämästä Nasaretissa, on monikin johtunut siihen vaistomaiseen käsitykseen, että Nasaret oli syrjäinen, maailman hyörinästä eristetty vuorikylä. Kuitenkin Nasaret sijaitsi Galileassa, jonka lävitse Aasian, Afrikan ja Europan s.o. Rooman maailmanvallan kaupalliset ja sotilaalliset kauttakulkutiet risteilivät. Tutkimalla karttaa näemme, että Nasaret sijaitsi ylängöllä, jota tämmöiset tiet kaartoivat joka puolelta. Nasaretin kaupungin ulkosyrjiltä, sen poikien leikkipaikoilta kelpasi nähdä kuin kartasta Israelin historian tärkeimmät tapahtumapaikat. Nyt oli keskelle »pakanain Galileaa» (Jes. 8:23) ja ääretöntä pakanallista turmelusta jäänyt vain muutamia juutalaiskaupunkeja kuten juuri Nasaret, jossa sijaitsi puhtaan vanhatestamentillisen uskon varjelema Joosefin ja Marian koti. Jos Jeesus, juutalaislapsi, käänsi silmänsä minne hyvänsä, niin hän näki pakanamaailman turmeluksen sen kaikessa kirjavuudessa: muutaman penikulman päässä Jordanin toisella puolen asui kuuluisia kreikkalaisia epikurolaisia, vatsanpalveluksen filosofian opettajia; Nasaretin ohitse kulki roomalaisia sotajoukkoja, raharuhtinaita, Herodeen hoviherroja, kauppiaita ja tullimiehiä ynnä roomalais-kreikkalaisia teatteri- ja sirkuskiertueita. Todellakin Jeesus jo lapsena Nasaretin ympärillä kykeni näkemään »maailman valtapiirin ja loiston» (Luuk. 4:6) yhtä hyvin kuin myöhemmin kiusauksen vuorelta. Jeesuslapsi ei elänyt taimena suljetussa puutarhassa vaan »kuin lilja orjantappurain keskellä» (Kork. v. 2: 2), hän, »joka on ollut kaikessa kiusattuna samalla lailla kuin mekin» (Hebr. 4:15).

Juutalaislasten leikeistä ei paljoakaan mainita eikä nuoruusajan voimailusta myöskään. Ulkomaalaisten ruumiinharjoituksia juutalaiset kauhistuivat, koska niihin oli liittynyt monenlaista irstasta menoa. Maahan oli kuitenkin perustettu useita teattereitakin, Jerusalemissa oli alastoman voimailun gymnasio jo 173 e. Kr. ja Tiberiaassa, Jerikossa sekä Tarikeassa joko sirkus tai stadio, mutta näitten ovista kulkivat vain muukalaiset. Juutalaispojat saivat tyytyä linkoamiseen, jousella ampumiseen ja kiipeämiseen vuorilla, joilta he ottivat kiinni kyyhkysiä Jerusalemiin myytäviksi. Kyyhkyslaakson jyrkät seinämät luolineen ja muut jyrkänteet eivät päästä kömpelöä luoksensa. Nuoremmat lapset - tytöt ja pojat yhdessä - leikkivät häitä ja hautajaisia ja varmaan muitakin samantapaisia jäljittelyleikkejä, kuten ilmenee raamatustakin: »Kaupungin kadut ovat täynnä poikia ja tyttöjä, jotka leikkivät sen kaduilla» (Sak. 8: 5). »Mihin minä vertaan tämän sukupolven? Se on lasten kaltainen, jotka istuvat toreilla ja huutavat toisilleen: sanoen: Me soitimme teille huilua, ja te ette tanssineet, me veisasimme itku virsiä, ja te ette vaikeroineet.» (Matt. 11:16 s., vrt. myös Luuk. 7: 32.)

Lapsena Jeesus samoin kuin kaikki pikkukaupunkien juutalaispojat oli Daavidin tavoin joutunut myös olemaan paimenessa, vaikkei hänestä tullutkaan ammattipaimenta. Hän, joka myöhemmin puhui itsestään hyvänä paimenena, oli oppinut näkemään, miten lampaat huolimatta yksinkertaisesta ymmärryksestään kuitenkin hyvän paimenen kuria totellen säästyvät vaaroilta. (Kun Palestinassa tarkkailee lampaitten elämää, ei voi olla ihmettelemättä sitä järjestystä, mihin harjaantunut paimen on kyennyt ne opettamaan. Kun esim. monet lammaslaumat kukin oman paimenensa johdolla kuumuudesta läähättäen ja janoisina saapuvat pitkän juottokaukalon ääreen (1 Moos. 29: 7 s.), eivät ne ryntää yhtaikaa, vaan kukin lauma odottaa kärsivällisesti vuoroansa ja merkinantoa, vaikka näkevät ja kuulevat suloisen veden ammentamista. Samoin ne pysyvät maantien reunalla järjestyksessä kuin sotilaat huolimatta siitä, että kuulevat peloittavan auton huristavan ihan vierestään, kuten nykyaikana tapahtuu. Jos pitkä lauman jono on menossa poikki maantien ja auto tulee kesken kaiken, jää jälkijoukko merkin saatuaan tyynesti odottamaan sen ohimenoa jatkaakseen sitten taas matkaansa.)

Yleensä juutalaispoikien oli aikuiseksi tullessaan opittava myös erikoinen käsityöläisammatti totellen raamatun varoituksia laiskuuden vaaroista (Sananl. 6: 6, 11; 10: 4, 26; 12: 24). Sanottiin: »Lain ja työn harrastus estää synnistä.» - »Joka ei opeta pojallensa jotakin ammattia, tekee hänestä varkaan.» Jeesuksen ammatista ja hänen vanhempiensa elinkeino-oloista on meille vakiintunut se käsitys, että hän oli puuseppä ja puusepän poika. (Schneller, Tunnetko Pyhää maata, s. 1-6, esittää sen mielipiteen, että Jeesus oli muurari ja kivenhakkaaja l. rakentaja, koska hän niin paljon puhuu rakennuksista ja kivistä ja koska Palestinassa puutalot eivät tule kysymykseen. Saman käsityksen hyväksyy uusi raamatunkäännös: »Eikö tämä ole se rakentaja» (Mark. 6: 3). Nasaretista ja sen ympäristöstä ks. Hjelt, Jerusalemista Damaskoon, s. 40-65.)

Ainoa maininta Jeesuksen lapsuudesta on, että »lapsi kasvoi ja vahvistui ja täyttyi viisaudella, ja Jumalan armo oli hänen päällään» (Luuk. 2: 40), siis hänen ruumiinsa kasvoi pituutta ja vahvuutta ja hänen sielunelämänsä kehittyi täysin säännöllisesti, minkä seikan muutkin huomasivat ja ihailivat hänen ruumiinsa ja sielunsa tervettä sopusuhtaisuutta (2: 52). Mutta mitään ihmeitä ei tapahtunut, kunnes hän Jordanilla kasteen saatuaan aloitti julkisen toimintansa. Silloin ihmiset ihmettelivät hänen sanojaan ja tekojaan, sillä ne olivat uusia ja erityisesti hänen tekemikseen odottamattomia (Mark. 1: 27, 2: 12, 6: 2-6 y.m.). Jalo mieliala hänet erotti muista pojista eikä ihmeellinen taito opettamatta lukea ja kirjoittaa, kuten apokryfievankeliumit kertovat. Tämä on huomattava kyseellisessä pääsiäiskertomuksessakin, joka mainitsee Jeesuksen saattaneen pyhäkön opettajat hämmästymään ymmärrystänsä.

Atal eli taakankantaja.

Palestinan juutalaiset tekivät yleensä Jerusalemin matkansa pääsiäisenä, kun taas ulkomaiden juutalaiset tulivat lukuisimmin kokoon helluntaijuhlalle (Ap. t. 2: 1-11; 18: 21; 20: 16; 24: 18; 1 Kor. 16: 8). Juhlan vietto oli Jeesuksen aikana luonnollisesti tavoiltaan monipuolisempaa kuin mitä 2 Moos. 12 siitä säätää. Syötäessä ei seisottu, vaan levättiin nojallaan. Ateriaan kuului neljä viinimaljaa, rukouksia ja virsiä. Pääsiäislammas oli todellinen uhri, joka teurastettiin pyhäkössä ja syötiin sukulaisjoukon yhteisenä uhriateriana (2 Moos. 12: 3 s.), sittenkuin sen veri oli pirskoitettu alttarille.

Juhla-aika oli varmaan omansa erikoisesti johtamaan Jeesusta ellei vielä kutsumustietoisuuteen niin ainakin sen aavistamiseen. (Sille seikalle, että Jeesuksen mainitaan olleen kaksitoistavuotias käydessään pääsiäisjuhlalla, ei tarvitse antaa sitä tavallisesti korostettua merkitystä, että hän nyt oli tullut »lain pojaksi» l. juutalaisen seurakunnan täysivaltaiseksi jäseneksi. Säädökset »lain pojaksi» tulemisesta ovat yleensä vasta v:lta 7O j. Kr. ja ikä on määrätty kolmeksitoista vuodeksi. Varhemminkin tapa on voinut olla vallalla Jerusalemin farisealaispiireissä, mutta tuskin Galileassa, jossa rabbiinien säädöksiin tähän aikaan vielä suhtauduttiin hyvinkin vapaasti.) Samaan päämäärään päin häntä oli vienyt iän mukana lisääntynyt kansansa uskonnon, historian ja pyhien kirjojen tunteminen sekä äidiltään kuulemansa syntymä- ja lapsuuskertomukset. Joka tapauksessa Jeesus juhlatavan mukaan teki lapselle kuuluvan kysymyksen: »Miksi tämä ilta on erilainen kuin kaikki muut illat?» ja Joosef vastasi selittäen (2 Moos. 12: 27; 13: 8; 5 Moos. 6: 21-25). Vain kaksi ensimmäistä päivää olivat varsinaisia juhlapäiviä ja vain niinä oli välttämätöntä olla saapuvilla pyhäkössä. Seuraavat pyhät olivat n.s. »vähiä pyhiä», jolloin kotiinpaluu oli laillista ja jolloin moni pyhiinvaeltaja jo palasikin. Olihan pääsiäislammas jo syöty, juhlauhri uhrattu ja ohran ensimmäinen uutinen heilutettu heilutusmenoin Herran edessä. Myös kreikkalainen alkuteksti sallii sen olettamuksen, että Jeesuksen vanhemmat lähtivät paluumatkalle ennen koko juhlaviikon loppua. (Joka paikassa, missä on puhe ajan täydestä loppumisesta, käytetään kreikk. teonsanaa plerun, mutta tässä toista sanaa teleiun, joka on käännetty sanalla »kuluneet», mutta loppuminen voi silti olla vielä edessäpäin.) Juhlaviikon kokonaan loputtua ei Jeesus enää olisi voinut istua pyhäkössä opettajien joukossa. On ajateltu, että pyhäkössä olisi toiminut vakituinen korkeakoulu, mutta tämä olettamus ei löydä tukea mistään historiallisista tosiasioista, eikä sellaisessa koulussa mitenkään olisi kaksitoistavuotiaan sallittu puuttua puheisiin. Mutta Talmud kertoo pyhäkköneuvoston joka sapatti ja juhlien jälkipuoliskolla kokoontuneen pyhäkön porraspengermille opettamaan kansaa. Tällöin sai vapaasti kysellä opettajilta, jotka kansan tungeksiessa sekaantuivat sen joukkoon. Jeesuksen ajan jälkeen nämä kansanomaiset luentokurssit saivat yhä vakiintuneemman muodon, ja niihin osallistuvia harrastelijoita ruvettiin nimitämään »morsiuspojiksi» erotukseksi ammattioppineista.

Jerusalemin Damaskusportti, jota galilealaiset käyttävät.

Siitä, miten opin ja opettajain merkitystä juutalaisten kesken arvioitiin, voimme lukea jo Siirakin kirjasta (6: 34-36): »Ole mielelläsi vanhain keskellä, ja jos joku on viisas mies, ole hänen seurassansa. Kuule mielelläsi Jumalan sanaa ja ota vaari viisauden sananlaskuista. Missä näet toimellisen miehen, sinne riennä hänen tykönsä, ja jalkasi astukoot usein hänen ovensa astuimia. Tutki aina Jumalan käskyjä ja muista hänen sanaansa; se vahvistaa sydämesi ja antaa sinulle viisauden, jota halajat.» Korkean veisun aramealainen Targum taas ylistää opettajia näin: »Koulusi johtaja, jopa vanhurskaudellaan ruokkii koko maailmaa, on lain tiedossa loistava kuin kuun kehrä. Kun hän tulee julistamaan puhtaaksi tai saastaiseksi, vapautetuksi tai tuomituksi, eivät lain sanat koskaan puutu hänen suustansa, kuten ei puutu vettä siitä suuresta virrasta, joka lähtee Eedenistä» (7: 3). »Kirjanoppineesi. ovat täynnä viisautta kuten kalalammikot vettä. He taitavat laskea karkausvuodet, he laskevat vuodet ja määräävät kuukausien alut ja vuosien alkamisen» (7: 5). »Laissa uurastavain viisasten miesten huulet tiukkuvat mietelmiä joka puolelle ja heidän suunsa sanat valittua mirhaa. Ja vanhurskaat ovat maailman pylväitä, asetettuja parhaasta kullasta tehdyille jalustoille. Kultajalustat ovat niitä lain sanoja, joissa he ahertavat ja ojentavat Israelin kansaa» (5: 13, 15).

Jeesuksen kysymykset eivät varmaankaan tässä iässä vielä olleet väittelyksi tai taisteluksi, vaan hän kyseli lapsen lailla toivoen saavansa oppia niiltä, jotka »istuivat Mooseksen istuimella» (Matt. 23: 2). Kukatiesi Maria vasta nyt Jerusalemiin tultaessa oli kertonut hänelle Gabrielin ilmestyksestä, tähdestä ja enkelijoukon laulusta, paimenista ja itämaan tietäjistä, Simeonista, paosta Egyptiin ja Joosefin unista. Ehkäpä Jeesuslapsi nyt juuri kyseli Messiaasta ja tämän valtakunnasta. Matt. 2: 4, 6; Mark. 9: 11; Joh. 7: 42:n kaltaisia kysymyksiä nousi kiinnostamaan hänen mieltään.

Huolimatta siitä kunnioituksesta, jota miesten ja vielä enemmän naisten tuli antaa oppineille rabbeille, Maria puhkeaa heti lausumaan: »Miksi meille näin teit?»

Kaksi seikkaa tuntuu erityisen kiintoisalta tässä kohtauksessa: ensiksikin se, että vanhemmat - katsoessaan lapsen syylliseksi erehdykseen - käyttävät näin lempeää moitetta, sillä itämaalainen purkaa helposti pienimmänkin mielipahan ankariin soimauksiin, jopa lyönteihinkin, ja toiseksi se, että puhuja on Maria eikä Joosef. Itämaisen käsityksen mukaan äidin ei sovi nuhdella poikaansa, vaan se on isän oikeus ja velvollisuus. On huomattava, että Joosef ei kuitenkaan puutu asiaan. Mutta vaikka vanhemmat eivät ymmärtäneet Jeesuksen vastausta, hän lähti nöyrästi heidän mukanaan vielä Galileaan ollakseen edelleenkin heille alamainen. (Mooses ja Johannes Kastaja, lain ja tuomion saarnaajat, valmistuivat tehtäväänsä Siinain ja Juudean erämaassa ja majesteetillisen jylhillä vuorilla. Jeesus, armon saarnaaja, sai Jumalan johdatuksesta koko valmistusaikansa asua ihmisten joukossa Galilean kunnailla, joiden yllä lepää pehmyt kauneus. Niinpä Jeesus halusikin puhua kylväjästä, puutarhurista, viikuna- ja viinipuusta sekä kedon kukkasista, joiden kauneus vielä tänään on erikoisen luonteenomaista juuri Nasaretin ympäristölle ja suloiselle Gennesaretin järvelle.) Seuraavat lähes kaksikymmentä vuotta hän vietti hiljaisuudessa valmistuen tehtäväänsä, kunnes hän Johannes Kastajan ilmestymisestä huomasi omankin hetkensä tulleen ja sai tältä ikäänkuin vihkimyksen tehtäväänsä. Evankeliumit kertovat Jeesuksen tavasta mennä yksinäisyyteen rukoilemaan. (Muinaisajan ihmiset, vielä vähemmän käytännölliset juutalaiset, eivät tavanneet mietiskellä ja ihailla luonnon kauneutta, kuten Jeesus teki ja kuten me nykyajan ihmiset olemme tottuneet tekemään.) Tämän Jerusalemin matkan jälkeen varmaankin on jatkunut se tietoinen seurustelu Isän kanssa, joka kasvatti häntä viisaudessa ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä. Rukous ja raamatunluku opettivat häntä tuntemaan Isää ja ympäröivä elämä ja seurustelu muitten kanssa tekivät hänestä ihmistuntijan.

Tiberias ja Hermon-vuori.

Vain Luukkaan evankeliumi yksin antaa meille tämän pienen kertomuksen Jeesuksen lapsuudesta, hänen syntymänsä ja julkisen toimintansa kolmikymmenvuotiselta väliajalta. Ensimmäinen tuntemamme lause Jeesuksen suusta on lyhyt: »Ettekö tienneet, että minun tulee olla niissä, mitkä Isäni ovat?» (Syrus Sinaiticus-nimisessä Jeesuksen äidinkielellä kirjoitetussa ja nähtävästi alkuperäisimmässä evankeliumien tekstissä luetaan: »Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni seurassa?») Mutta se sisältää jo täyden ohjelman hänen tulevalle julkiselle toiminnallensakin. »Hänen äitinsä kätki sanat sydämeensä» (vrt. Luuk. 2: 19) ja sai opetella ymmärtämään, mitä merkitsee »minun tulee». Tuli vielä monen vuoden päästä uusi pääsiäisjuhla, jolloin sama äiti varmaankin toisti sydämessään sanat: »Poikani, miksi teit meille näin?» Se tapahtui kaupungissa, Golgatan ristin juurella.

Ne hiljaiset vuodet (noin kolmekymmentä), jotka kuluivat Jeesuksen ja Johanneksen, Marian ja Elisabetin elämässä, niin ettemme niistä tiedä muuta kuin mitä Luukkaan toisen luvun loppuriveistä, olivat kypsyttäneet aikakauden viimeiseen kehitysasteeseensa. Nyt, keisari Tiberiuksen hallitessa (3: 1) oli jo todella »aika täyttynyt» (Gal. 4: 4). Roomalais-kreikkalainen sivistyselämä oli ehtinyt turmeluksensa täyteen määrään. Israelin maassa, Jerusalemissa, oli nyt ensikerran Baabelin vankeuden jälkeen kehitys ehtinyt niin alas, että vihatun Rooman vallan käskynhaltia (jota Rooman valtaa rabbiinit sanoivat Danielin näyn neljänneksi pedoksi) täydellisenä yksinvaltiaana hallitsi Juudeaa, siis myös Jerusalemin temppeliä ja uskontoa. Jeesuksen lapsuusaikana oli hallinnut roomalaisena vasallina Herodes Suuri, joka sentään ymmärsi kohdella juutalaisia ja heidän uskontoaan paremmin kuin häntä seuraavat roomalaiset sotaherrat Pilatus y.m. Näiden aikana Jerusalem kuului roomalaiseen maakuntaan, jota hallitsi suoraan keisari käskynhhaltioineen. Keisari Augustuksen sijassa, joka oli tunnetusti ollut suopea juutalaisilla, oli jo toistakymmentä vuotta ollut hallituksessa Tiberius, jonka nimellä on synkkä »siperialainen» kaiku jo yleisessäkin historiassa saati sitten juutalaisten. Suetoniuksen mukaan Tiberius vihasi katkerasti juuri juutalaisia. Se maaherra, jonka keisari ensimmäiseksi lähetti Juudean diktaattoriksi, muutti miehiä juutalaisten ylipapin virkaan lyhyessä ajassa neljästi, kunnes hän viimein löysi saddukealaisen Kaifaan (Evankeliumeissa puhutaan ylipapeista; kuitenkin yksi kerrallaan vain oli virassa ja yleensä elinikänsä. Kaifaan täydellinen nimi oli Joosef ben Kaijaf, ja hänet oli virkaan hyväksynyt Pilatuksen edeltäjä Gratus; hänen appensa (Joh. 18: 13) piti myös vielä ylipapin nimeä, kuten monet muutkin saddukealaiset sukulaispapit (Ap. t. 4: 6), jotka Kaifaan edeltäjinä olivat olleet virassa, mutta Talmudin mukaan joka vuoden päästä vaihtuneet, koska roomalainen maaherra ansaitsi nimityksestä sievoisen summan jokaiselta uudelta virkaan pyrkijältä, kuten Rooman paavi Lutherin aikana piispojen nimityksestä. Talmudin mukaan jo päivän virassa ollut pappi säilytti eliniäkseen arvonimensä (vrt. meillä kirkkoherra-nimen käyttöä). Kaikista sukulaisistaan vain Kaifaan onnistui välittävällä diplomatiallansa pysyä virassa 18 vuotta (18-36 j. Kr.). Siihen oli syynä paitsi koko suvun saddukealaista roomalaisystävällisyyttä, ehkä myös se, että Kaifas suurella pyhäkön liikevoitolla osti Pilatukselta joka vuosi uutta suosiota, ja luonnollisesti sekin, että hän suhtautui jokaiseen juutalaiseen Messias-vapahtajaan yhtä kylmästi kuin Jeesukseen (Joh. 11: 50).) , sortovallallensa tarpeeksi sopivan juutalaisen kätyrin. Kaiken kukkuraksi keisari lähetti entisiä vielä pahemman maaherran, Pilatuksen.

Luukas (13: 1) mainitsee hiukan Pilatuksen julmuudesta. Sen lisäksi Josefus ja Filo tietävät kertoa, että hän monesti vain tahallansa, melkein huvikseen pilkkaamalla uskontoa ärsytti juutalaisia. Kun aika kallistui näin raskaaksi, läheni myös se aika, jolloin Johannes, Sakariaan poika, oli ehtinyt erämaan koulunsa loppuun. Silloin hän, »huutavan ääni», saarnasi: »Tehkää parannus, s.o. muuttakaa mielenne, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.» Oli lähellä se v a l t a k u n t a, johon juutalaiset olivat tottuneet kiinnittämään kaikki intoisat toiveensa ja jota varten koko edellinen Israelin historia oli ollut valmistusta (vrt. Sak. 14: 9, Dan. 7: 13 s.). Valitettavasti kyllä tämä valtakunta-käsite oli kirjanoppineilla ja kansalla yleensä muotoa, kuorta, jonka kukin täytti oman kaipuunsa hehkuvalla sisällöllä, sikäli kuin ulkonainen tilanne yhä tuli raskaammaksi.

Mikäli laajasta rabbiinisesta kirjallisuudesta voi päätellä, ei »taivasten valtakunta» merkinnyt erikoista aikakautta, vaan sitä Jumalan erikoista kasvatusta, millä hän valmisti Israelia Messiaan valtakunnalle; tämä taas oli alkava Messiaan kunniassa ilmestymisellä keskellä n.s. »Messiaan vaivoja.» (Taivaan valtakunta, joksi sitä nimitettiin, jotta voitaisiin välttää Jumalan nimen turhan usein lausuminen, on erotettava toisesta käsitteestä, mikä puettiin seuraaviin nimityksiin: »Messiaan valtakunta», »tuleva Messiaan aikakausi», »Messiaan päivät», ja tämä käsite taas kolmannesta: »tuleva maailma», mikä on kaiken edellisen lopullinen päämäärä.) Talmudissa vallitsee se käsitys, että henkilöllinen tunnustautuminen taivaan valtakuntaan l. Jumalan hallitukseen sekä tietopuolisesti että käytännössä, merkitsee nykyajassa taivaan valtakuntaa, jonka täysi ilmeneminen tapahtuu vasta Messiaan tullessa kirkkaudessaan. On sitten eri kysymys, miten juutalaiset käsittivät tämän »tunnustautumisene tapahtuvan. Puhutaan usein »valtakunnan ikeen ottamisesta» (vrt. Jeesuksen sanoja Matt. 11: 30). Mishnan mukaan juutalaisen uskontunnustuksen (sheman) päivittäinen kertaaminen merkitsee valtakunnan »päällänsä» pitämistä. (Samoin kuuluvat tähän käsien pesemiset ynnä kaikki suojelusesineet, kuten viitan tupsut, rukouskotelot ja mesusat. Esimerkkejä ikeen ottamisesta ovat israelilaiset Siinain vuoren juurella ja Jaakobin pojat saadessaan isänsä siunauksen. Sitävastoin sanotaan Eelin poikien ja Aahabin heittäneen pois luotaan taivaan valtakunnan.)

Kun tarkastelee tätä Talmudin oppia Johanneksen ja Jeesuksen opetuksen rinnalla, ei voi kieltää sitä tosiasiaa, että muoto on sama kaikissa. Mutta sisällys eroaa. Jeesus ei samasta (vaikka tosin monet kristityt luulevatkin) Jumalan valtakuntaa näkyväiseen seurakuntaan, kuten rabbiinit synagogaan ja sen menoihin. Jeesus opettaa: »Jos ihminen ei uudesti synny, ei hän voi n ä h d ä Jumalan valtakuntaa», ei voi käsittää, mitä se on, saati sitten, kuten rabbiinit opettavat, »ottaa sitä ikeenä» käytäntöön. Johanneksen saarnasta ei tosin voida eritellä niitä valtakunnan asteita, joita rabbiineilla ja Jeesuksella tavataan. (Ne lähemmäs satakunta kohtaa, joissa sana valtakunta evankeliumeissa esiintyy, voidaan Edersheimin mukaan (I, 270) jakaa merkitykseltään seuraavasti:
1. Jumalan hallitus yleensä, esim. Matt. 6: 33,
2. mikä tuli julki Messiaassa, 3: 2,
3. mikä vaikuttaa seurakunnassa, 11: 11,
4. asteittain kehittyy ahdistusten lävitse, 11: 12,
5. loistaa kirkkaana Messiaan toisessa tulemuksessa, 16: 27,
6. esiintyy täydellisenä tulevassa maailmassa, 8: 11.) Johannes, erämaan profeetta, esittää kaiken tulevaisuuden yhtenä kuvana, ja itsekin hän myöhemmin lähettää Jeesukselta kysymään, miksi ei jo näy hänen kirkkautensa ilmestymistä, jonka hän olisi odottanut tapahtuvaksi samalla kertaa, ilman väliaikaa.

Lentokuva Jordanin kastepaikasta

Johannes, Sakariaan poika, on saanut Jeesukselta Elian työn jatkajan ja täyttäjän arvon (Matt. 17: 10-13), ja kansa nimitti häntä yksinkertaisesti Kastajaksi, sillä hänen varsinainen tehtävänsä oli parannukseen, mielenmuutokseen kastaminen, jonka piti tapahtua ennen lähestyvää taivaan valtakuntaa. Rabbiinisen käsityksen mukaan »tulevainen viha» (3: 7) koskee vain muita kansoja, eikä israelilaisia, koska he ovat Aabrahamin lapsia. (Se yö, josta Jes. 21: 12 puhuu, koskee Jerusalemin Talmudin mukaan pakanakansoja, aamu Israelia. Danielin rukoukset tulivat kuulluiksi Aabrahamin tähden, samasta syystä Mooses oli saanut luvan nousta taivaaseen lakia saamaan ja siksi kultaisen vasikan synti annettiin anteeksi, varsinkin kun vasikkaa kumarsivat muka vain Egyptistä seuranneet käännynnäiset.) »Isien ansio» esiintyy hyvin yleisenä käsitteenä rabbiinisessa kirjallisuudessa, jopa nämä isät väitetään vallan synnittömiksi. Esim. Daavid ei muka tehnyt syntiä, koska Jumala oli edeltäpäin määrännyt Batseban hänelle vaimoksi. Ps. 51: 6 on ymmärrettävä: »Vain sinun tähtesi olen syntiä tehnyt.» Profeettoja rangaistiin, kuten Jesajaa tulisella hiilellä, jos panettelivat Israelia (Jes. 6: 5, 7). Tuskin mikään muu kansanomainen käsitys oli niin yleinen kuin se, että kaikki israelilaiset saavat periä tulevan maailman (vrt. Jes. 60: 21) ja tämä kuten kaikki nykyinenkin hyvyys johtuu isien, erityisesti Aabrahamin ansiosta. Abrahamin uskottiin istuvan helvetin (Gehennan) portilla estämässä israelilaisia sinne joutumasta ja korjaamassa heidät »Aabrahamin helmaan» (Luuk. 16: 22). Sen, että tämä tuli vallitsevaksi käsitykseksi, voi päätellä melkein lukemattomista rabbiinisen kirjallisuuden kohdista, jopa varhaisimmista targumeistakin, jotka ovat peräisin Jeesuksen ajoilta. Poikkeuksiakin oli, jotka eivät silti kumoa sääntöä: Jeesukselle esim. kerran tehtiin tuo Talmudissakin esiintyvä kysymys: »Herra, onko niitä vähän, jotka tulevat autuaiksi?» (Luuk. 13: 23).

Tähän tapaan ajattelivat Johanneksen kuulijat Aabrahamin ja isien ansiosta. Sitäpaitsi oli tähän aikaan jo koko yleiseksi vakiintunut seuraava Mishnan opetus: »Sillä, jolla on tefillin-kotelot otsalla ja käsivarressa, sisit-tupsut viitassa ja mesusa ovessa, on kyllin takeita siitä, ettei hän ole tekevä syntiä.» Johannes puhutteli heitä kuitenkin nimellä »te kyykäärmeiden sikiöt». Hän kuulijoineen nähtävästi tunsi vanhan juutalaisen kertomuksen Eevan ja käärmeen yhteisistä lapsista, jota kertomusta hän mahdollisesti käytti vertauskuvana, tai oli hänellä mielessä Ps. 58: 5. (Ihmeellistä kyllä on myöhemmin Talmudissa käytetty samantapaista nimittelyä Johanneksen ja Jeesuksen aikana hallinneesta ylipappi Hannaan saddukealaisesta suvusta, jota sanotaan käärmeen tavoin »sihiseväksi», syystä että sen suvun jäsenet vaikuttivat viettelevästi tuomareihin, joten »oikeus turmeltui, tuomiot väärennettiin ja Jumalan läsnäolo karkoitettiin Israelista.») Hän muistutti heti, että Jumala kykenee luomaan kivistäkin (aram. abnaija, hepr. abanim) Aabrahamille lapsia (hepr. banim), käyttäen tässä rinnakkain samansointuisia sanoja (vrt. myös Jes. 1: 1. 2). Valtakunnan lähestyminen tietää kirveen laskemista hedelmättömän puun juurelle.

Juudean erämaata.

Näin Johanneksen saarna oli valmistavaa, perkaavaa, katumukseen painavaa. Ja kun yleisenä käsityksenä oli, että Messiaan tulemus riippui Israelin katumisesta (»jos Israel katuisi yhdenkin päivän, tulisi Daavidin poika heti», sanoo Jerusalemin Talmud), niin rupesivat kuulijat luulemaan häntä Messiaaksi. Siihen Johannes vastas: »Hänen (Messiaan) kengänpaulaansakaan en ole kelvollinen päästämään.» (Tämä oli yleensä orjien tehtävä isännillensä, mutta rabbiinisessa kirjallisuudessa se on esitetty varsinkin oppilaan velvollisuudeksi opettajallensa.) »Minä kastan vedellä, hän kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella.» Tuli ei tässä voi merkitä tuomiota, vaan täydellistä puhdistusta valtakunnan omistamiseksi. Tulikasteesta puhuminen ei ollut juutalaisille outoa. Tämä käsite oli syntynyt 4 Moos. 31: 23 pohjalla, mikä puhuu tulessa puhdistamisesta. Jerusalemin Talmudissa siinä kappaleessa, joka käsittelee aviorikoksesta syytetyn vaimon asiaa, puhutaan lain puhtaasta pyhyydestä näin: sen kirjoituspohja oli valkoista tulta, sen kirjoitus mustaa tulta, se oli tulella sekoitettua tulta, hakattuna tulesta ja annettuna tulen kera (vrt. 5 Moos. 33: 2 ja Hebr. 12: 29). Tulen vertauskuvan rinnalla Johannes käyttää myös itämaista puimatannerta ja viskintä kuvaamaan puhdistamista. (Vielä nykyjäänkin tapahtuu puiminen Palestinassa seuraavasti: avoimelle tanterelle on koottu suuri viljakeko. Sen levitettyä ulko reunaa puidaan joko härillä, joita ajetaan ympäri kekoa tallaamassa auringon paahtamaa viljaa, tai juhtien vetämällä puimareellä. Tämän survomisen jälkeen käsiviskimellä viskataan ruumenet ilmaan, jolloin tuuli siirtää ne syrjään ja jyvät raskaampina jäävät paikalleen. Mishnan mukaan ruumenia käytettiin polttoaineena puiden asemasta, mutta nykyjään ne käytetään eläinrehuksi, varsinkin juhdille ja ratsuille.)

Näin esiintyi erämaan mies keskellä sivistyneen yhteiskunnan kuulijoita, kuten Elia aikoinaan keskellä Aahab-kuninkaan hoviseuraa. Ei Johanneksen puku ollut sivistyksen hienojen vaatimusten mukainen (»Vai mitä te lähditte katsomaan? Ihmistäkö, hienoihin vaatteihin puettua?» Luuk. 7: 25). Ei hänellä ollut edes farisealaisen hurskauden välttämättömiä merkkejä, huoliteltuja tupsuja viitassa, vain erämaan kamelinkarvainen vaippa nahkavyön koossa pitämänä. Tämän luo, jota Jeesus myöhemmin sanoi Eliaksi, hänkin saapui kastettavaksi ja sai kuulla Ps. 2: 7:n sanamuotoon liittyvän taivaisen äänen: »Tämä on minun rakas poikani», ja se ääni kertoi Jeesuksen jumaluudesta. (Mainitun psalmin jakeen juutalainen Targum kääntää vähentämällä messiaanista merkitystä: »Rakas kuin poika isällensä olet sinä minulle». - Juutalaisen kirjallisuuden mukaan kyyhkynen ei ole Pyhän Hengen vertauskuva, vaan ihanne-Israelin. Täten kyyhkynen merkitsisi sitä, että Jeesus on oikea israelilainen ja siten totinen ihminen; mutta kuten tässä tapauksessa kyyhkynen oli Pyhän Hengen ruumiillistuma, samoin Jeesuksessa »asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti» (Kol. 2: 9).)

Midrash-selitys 4 Moos. 20:een sanoo: »Pyhä, ylistetty hänen nimensä, ei nosta ketään kunniaan, ennenkuin hän on ensin koetellut häntä ja tutkinut häntä, ja sitten hän korottaa hänet kunniaan, jos hän kestää koetuksen.» Rabbiininen kirjallisuus sisältää hyvin paljon kertomuksia siitä, miten raamatun henkilöt ovat kiusauksia kokeneet. Saatana koetti vietellä Aabrahamia uhraamasta lisakkia ja Israelia ottamasta vastaan lakia, koetti saada haltuunsa Mooseksen ruumiin (vrt. Juudas 1: 9), paneutui linnun muotoon, jotta Daavid ampuisi sitä ja siten saisi Batseban katsomaan päin Daavidia, lyhyesti sanoen pitkin koko Israelin historiaa saatana esiintyy kiusaajana. Mutta siitä ei näy jälkeäkään, että saatana voisi kiusata Messiasta, päinvastoin esitetään hänen kumartuvan kasvoilleen heti Messiaan nähtyään. Talmudin mukaan Messias on seisova pyhäkön harjalla, ei kiusattavana, vaan sitä varten, että »kaikki tulevat nuolemaan hänen jalkainsa tomua», kuten on kirjoitettu Jes. 49: 23. Silloin jokaisella israelilaisella on oleva 2800 palvelijaa, kuten on kirjoitettu Sak. 8: 23.

Jeesuksella olisi ollut tilaisuus nauttia Jordanin rannoilla Johanneksen opettamien ihmisten suosiota, mutta »Henki vei Jeesuksen ylös erämaahan perkeleen kiusattavaksi». Siellä hän paastosi neljäkymmentä päivää, kuten Mooses, liiton antaja (2 Moos. 34: 28), ja Elia, liiton uudistaja (1 Kun. 19: 8), myös olivat tehneet. Päinvastoin kuin nämä Jeesus, liiton täydellinen uudistaja, paastosi jo aivan julkisen toimintansa alussa ja voitti taistelun Israelin hyödyksi - Mooseksen viha oli syttynyt Israelin tähden ja Elia joutunut epätoivon valtaan. Mooses ja Elia eivät taistelleet vain omassa nimessään, vaan koko Israelin asiassa, samoin ei Jeesuskaan yksityishenkilönä, vaan Messiaana, Kristuksena. Hänen, Ihmisen Pojan, voitto oli myös voitto ihmiskunnalle. Mitä ensimmäinen ihminen ei ollut kestänyt paratiisissakaan, sen »toinen ihminen» (vrt. 1 Kor. 15: 46) kesti keskellä erämaan paastoa.

»Henki vei Jeesuksen ylös erämaahan» (Matt. 4, 1).

Samaan aikaan joutui Johannes Kastaja myös kiusaukseen siten, että juutalaiset lähettivät hänen luoksensa .Jerusalemista pappeja ja leviittoja kysymään häneltä: »Kuka sinä olet?» Nämä tosin eivät kyselleet vietelläksensä, vaan uteliaisuudesta. Tässä hän ei langennut koroittautuakseen Messiaaksi. Ei hän edes tarjoutunut semmoiseksi Eliaksi, josta kirjanoppineet opettivat. (Talmudin mukaan Elia, joka ei kuollut luonnollista kuolemaa, on Aahabin päivistä asti toiminut välittäjänä Israelin ja Jumalan välillä, kunnes hän viimein tulee erikoisesti Messiaskuninkaan tienraivaajana silloin kun Israel ensin katuu, korkeintaan kolme päivää ennen Messiaan tuloa. Elian erikoisena tehtävänä on ratkaista seremonioita koskevat riitakysymykset. Hän uudistaa myös Israelille puuttuvan kultaisen manna-astian (2 Moos. 16: 33) sekä voiteluöljy- ja puhdistusvesiastian. Vrt. tähän Matt. 17: 10-13: »Ja hänen opetuslapsensa kysyivät häneltä sanoen: »Miksi sitten kirjanoppineet sanovat, että Elian pitää tulla ensin?») Kolmanneksi kysyttiin: »Se profeettako olet?» Tämä kysymys tähtää selvästi siihen profeettaan, josta puhuu 5 Moos. 18: 15, 18. Tosin eivät kysyjät odottaneet Mooseksen kaltaisen profeetan tulevan hänenlaisenaan lainantajana, vaan he ajattelivat »sitä profeettaa» sen uuden liiton ja.sydämiin kirjoitetun uuden lain valossa, josta Jer. 31: 31 s. puhuu. Kaikki nämä hänelle vaaralliset kysymykset Johannes torjui ajattelemalla sitä ja viittaamalla siihen, joka oli tuleva, hän itse oli vain Messiaasta puhuva ääni. Ei tarvinnut tutkia sen äänen lausujaa, vaan kuulla vain sen äänen ilmoittamaa asiaa.

Jordanin jyrkkää rantaa

Kun Johannes sitten viimein näkee Jeesuksen palaavan erämaasta, minne hän oli kasteen jälkeen vetäytynyt, hän todistaa kansalle: »Katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!» Kirkkoraamattumme viittaa tässä yhteydessä Jesajan 53: 7:n lauseeseen: »Niin kuin karitsa, joka teuraaksi viedään» j.n.e. Niinpä oli Jes. 53 Messiasuskon perustuksena Uuden-Testamentin kirjoittajille ja myös ennen kirkon syntyä elänyt synagoga on käsittänyt sen puhuvan Messiaan henkilöstä. (Vasta synagogan ja kirkon välisen taistelun puhjettua rabbiinit ovat alkaneet selittää niin, että se kärsivä Herran palvelija tarkoittaa kärsivää Israelin kansaa.) Johanneksen kuulijat ymmärsivät karitsan merkityksen varmaankin paremmin kuin meidän aikanamme moni, jolle se käsite on vain kulunut sana ilman havainnollista sisältöä. Vanhan Testamentin jumalanpalveluksen keskuksena olivat uhrit ja niiden alkuperäisenä pohjana pääsiäislammas l. karitsa. Tämä toistui vuoden kuluessa yhä uusittuna »jokapäiväisessä uhrissa» aamuin illoin (2 Moos. 29: 38-42).

Vanhassa Jeesuksen ajalta asti peräisin olevassa rabbiinisessa selityskatkelmassa (pesikla), joka pohjaa pääsiäislampaaseen ja Aabrahamin uhriin, tehostetaan sitä, että aamu-karitsa oli tarkoitettu sovittamaan yön synnit ja ilta-karitsa päivän, jotta Israel yhtämittaa säilyisi viattomana Jumalan edessä, ja näille karitsoille se omistaa nimen lohduttaja, puolustaja. Lisäksi siitä ilmenee, että Shammain koulukunta ymmärtää heprean sanan kebasim (s.o. karitsat) johtuvan sellaisesta teonsanajuuresta, joka merkitsee »polkea maahan» (Miikan 7: 19:n mukaan), kun taas Hillelin koulukunta johtaa sen pesemistä merkitsevästä teonsanasta, »koska ne pesevät pois Israelin synnit» (Jes. 1: 18:n mukaan.) Tämä pääsiäisjuhlan aiheesta kirjoitettu juutalainen selitys kuulostaa hyvinkin kristilliseltä. Ei Johannes Kastajakaan tyytynyt sanomaan Jeesusta Karitsaksi vain siksi, että hän on niin lempeä kuin karitsa, kun hän kerran lisää tuon jälkilauseen: »Joka ottaa pois maailman synnin.»

Sellaisena aikana, jolloin koko maa kuunteli henkeään pidättäen Johannesta, jolloin hän olisi yhdellä sanalla saanut kansajoukot palvomaan itseään, hän oli osoittanut kansan katseet pois itsestään toiseen. Ja niin myöhemminkin. Kun esim. myöhemmin tuli (Joh. 3: 25 s.) hänen tykönsä hänen omia oppilaitaan rakkaudesta opettajaansa puhumaan siitä, että kaikki entiset Johanneksen kuulijat ovat nyt siirtyneet sen uuden opettajan Jeesuksen puolelle, ei Johannes mielessään järkkynyt. Oppilaista oli moni asia tuntunut oudolta. Se »toinen», jota hän oli kansalle suositellut, oli vallan erilainen kuin Johannes, ja lisäksi oli väittely vastustusmielisten kanssa järkyttänyt heidän rauhansa (3: 25). Vaikka Johannes rakasti oppilaitaan (kuten Talmudissa useinkin verrataan oppilassuhdetta morsiusrakkauteen), hän ei kuitenkaan vaatinut itselleen morsianta (oppilasjoukkoa). Hän jätti, vaikkakin se oli raskasta, yhä useammille eroaville hyvästit lausuen: »Jolla on morsian, se on ylkä; mutta yljän ystävä, joka seisoo ja kuuntelee häntä, iloitsee suuresti yljän äänestä. Tämä minun iloni on nyt tullut täydelliseksi. Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.» Tässä ilmenee selvästi se suuruus, josta Jeesus puhuu Luuk. 7: 28. Ei hän edes siitä katkeroitunut epätoivoon, että »fariseukset ja lainoppineet tekivät Jumalan aikeen tehottomaksi eivätkä kastattaneet itseänsä hänellä» (Luuk. 7: 30), juuri kun hän oli lähellä sitä suurta uudistusta, jolloin olisi. Eliana saanut »asettaa kaikki kohdalleen» (Matt. 17: 11).

Kun sitten »huutavan ääni» oli suljettu vankilaan Herodeen lujaan Machaerus-linnoitukseen, joka sijaitsi Kuolleen meren itärannan keskikohdalla, niin tuli Johanneksen oppilaitten eteen vallan pimeä tulevaisuus asiain uudesta käänteestä. Näyttää siltä, että se oppilasjoukko, joka ei vielä ollut opettajaansa jättänyt, harhaili vangitsemisen jälkeen sinne tänne Kuolleen meren l. vankilan seudun ja Galilean meren l. Jeesuksen toimintapaikan väliä. Ainoan toivonsa Johanneksen vapauttamisesta he olivat nim. kiinnittäneet siihen Jeesukseen, jota Johannes oli Jordanilla suositellut. Mutta miksi se Jeesus oli niin erilainen kuin heidän oma rakas opettajansa? Miksei hän myös opettanut oppilaitansa paastoamaan (»Paastoaminen ja ruumiillinen valmistus on kyllä hyvä ulkonainen tapa», kuuluu Lutherin Vähän Katekismuksen sana. Jeesus itsekin paastosi (vrt. Matt. 4: 2; 1': 21; Joh. 4: 34). Mutta Jeesus tahtoi opettaa vapautta paastoamisessakin, mikä juutalaisille oli kangistunut orjan ikeeksi ja syntien anteeksisaamisen ensi ehdoksi (toiseksi rukous ja almut). Samoin kuin roomalais-katolinen kirkko nyt jatkaa, samoin juutalaisilla silloin paastoaminen (kuten muutkin hyvät työt) vaikuttaa vain »tehtynä työnä» riippumatta mielentilasta. Paastoamalla juutalainen ajattelee vapautuvansa synnin rangaistuksista, kun taas kristitty tekee sitä vapaaehtoisesti, ei ehtona Jumalan suosioon pääsemiseksi, vaan seurauksena semmoisesta mielestä, joka syntiä katuessaan halajaa erikoista Jumalalle pyhitettyä päivää.) ja rukoilemaan, vaan söi ja joi tullimiesten kanssa sillä aikaa kun Johannes virui vankilassa?

Farisealaiset varmaankin olivat tehneet heille sellaisia kysymyksiä useastikin saadakseen syntymään juopaa Johanneksen ja Jeesuksen välille. Ainakin kertoo Matteus, entinen tullimies, että sen jälkeen kuin hän oli kutsunut Jeesuksen aterioimaan kotiinsa yhdessä muiden tullimiesten kanssa, »silloin Johanneksen opetuslapset tulivat hänen luokseen ja sanoivat: 'Me ja fariseukset paastoamme paljon.'» Markus sanoo nimenomaan, että Jeesuksen aterioidessa Leevi-Matteuksen kotona »Johanneksen opetuslapset ja fariseukset pitivät paastoa» (2: 18). Mainittua sanontaa tuskin voidaan ymmärtää muulla lailla kuin siten, että se ateriointi tapahtui juuri erikoisena paastopäivänä. (Talmudissa puhutaan kahdesta viikonpäivästä julkisina paastopäivinä, nim. torstaista, jolloin uskottiin Mooseksen nousseen uusia laintauluja noutamaan sekä maanantaista, jolloin hän muka vuorelta palasi. Monet ankarat farisealaiset noudattivat tätä paastoa koko vuoden ympäri, samoin kuin monet uhrasivat joka päivä omasta puolestaan syntiuhrin »tietämättömistä synneistään» (vrt. 3 Moos. 4: 14, 23, 28 puhuu vain tunnetuista rikkomuksista). Paastoamisesta paisui ajan mittaan tarkkoja sääntöjä, mitenkä eri paastoissa oli kielletty peseytyminen, jopa tervehtiminenkin. (Vrt. 6: 16 s.): »Ja kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin ulkokullatut; sillä he tekevät kasvonsa surkeiksi, jotta ihmiset näkisivät heidän paastoavan. Totisesti minä sanon teille: he ovat saaneet palkkansa. Vaan kun sinä paastoat, niin voitele pääsi ja pese kasvosi.») Näin Jeesus ei alistunut ihmissääntöihin eikä vahvistanut niitä oppilaittensa noudatettaviksi. Samoin Paavali, Jeesuksen opetusta noudattaen, soti esim. Galatalaiskirjeessä niitä lakikiivailijoita vastaan, jotka tahtoivat pakanoitten niskaan sälyttää juutalaisten perinnäissääntöjen kuorman. (Meidän aikanamme on taas Jerusalemin pienessä juutalaiskristityssä joukossa puhjennut paljon väittelyä pakanakristittyjä, s. o. lähetyssaarnaajia vastaan, jotka eivät tahtoisi sallia Palestinan juutalaiskristityn ryhmän pitää sapattia ja ympärileikkausta, vaikka nämä tavat ovat nykyjään vain juutalaisen k a n s a l l i s u u d e n tunnusmerkkejä. (Vrt. Ap. t. 15: 1, 5, 28, 29).) Kun Jeesuksen nyt oli vastattava Johanneksen opetuslasten tiukkaan kysymykseen, oli se tehtävä niin hellävaroin, etteivät nämä siitä loukkaantuisi, mutta kuitenkin niin rohkean ankarasti, että juutalaisia ja pakanoita erottava uskonnollinen väliaita tulisi murskatuksi tulevaisiin vuosituhansiin asti. (Vrt. Ef. 2: 14).

Vastauksessaan Jeesus (9: 15) viittasi siihen, mitä heidän oma opettajansa Johannes oli todistanut, nim. että Jeesus on ylkä. Juutalaisten tavan mukaan hääviikko on vapaa kaikista paastoista, itse ankarimmastakin, Sovituspäivän paastosta, vieläpä jokapäiväisistä rukoushetkistäkin, sillä pidettiin uskonnollisena velvollisuutena yljän ja morsiamen iloittamista. »Mutta tulee aika, jolloin ylkä otetaan heiltä pois, ja silloin he paastoavat.» Jeesus ei tarkoittanut paastolla yksistään ruumiillista vaan sisäistäkin, sitä murehtimista, mistä hän puhuu opetuslapsillensa jäähyväisiä jättäessään (Joh. 16: 5, 6, 20). Mutta Jeesus jatkoi hääviikkovertausta vielä niin, että siitä saavat opetusta myös opetuslasten jälkeen elävät sukupolvet. Hän puhui hääviinistä ja viitan paikkaamisesta. Uusi ja vanha eivät sovi yhteen hengellisessä mielessä sen enempää kuin uusi viini vanhoihin leileihin ja uusi paikka vanhaan viittaan. Jeesus ei tyytynyt paikkaamaan vanhaa juutalaisuutta lisäämällä siihen uutta mukaan, vaan hän tahtoo tehdä kaiken uudeksi (vrt. 2 Kor. 5: 16 s.).

Kuten Jeesus sai taistella toimintansa lopussa Getsemanessa vielä ankaran taistelun, samoin Johanneskin vankilan yksinäisyydessä. Ei ole tarkemmin kerrottu, oliko hänelle tullut kiusaus epäillä Jeesuksen messiaanisuutta sentapaisista syistä kuin hänen opetuslapsilleen, vai oliko hänen taistelunsa johtunut siitä, että kärsivällisyys loppui, että hän oli odottanut Messiaskuninkaan valtakunnan pikemmin ilmestyvän näkyväisenä kunniassa. Joka tapauksessa on kerrottu, että hän lähetti vankilasta opetuslapsiansa sanomaan Jeesukselle: »Oletko sinä se tuleva, vai onko meidän odotettava toista?» (Matt. 11, Luuk. 7.) Kun Jeesus sitten oli lähettänyt luotansa kysyjät viemään vastausta Johannekselle, hän rupesi puhumaan kansalle Johanneksesta. Näistä lauseista on monella eri tavalla ymmärretty varsinkin 12:s jae: »Mutta Johannes Kastajan päivistä tähän asti hyökätään taivasten valtakuntaa vastaan, ja hyökkääjät tempaavat sen itselleen.» Siitä asti kuin Johannes rupesi saarnaamaan, oli kaikenlaisia esteitä ja vaikeuksia ilmaantunut Jumalan valtakunnan saavuttamisen tielle, kuten juuri edellä on kerrottu farisealaisista. Jeesus vertaa tässä nähtävästi Jumalan valtakuntaan pääsemisen vaikeutta yritykseen tunkeutua ympäröivien muuriesteitten ylitse kaupunkiin. (Juutalainen prof. Klausner (s. 206) ymmärtää jakeen 12 siten, että hyökkääjillä siinä tarkoitetaan kiivailijain, seloottien puoluetta, mikä tunnusti ainoastaan Jumalan hallitsijaksi ja koetti saada Jumalan hallituksen (teokratian) siten voimaan, että miekkaan tarttumalla kukistettaisiin maallinen 1. roomalainen esivalta. Jeesus tässä siis varoittaisi miekkaan tarttumasta Jumalan valtakunnan puolesta, kuten myöhemmin Matt. 26: 52 kertoo.) Silloisen juutalaisen käsityksen mukaan profeetat loppuvat Messiaan tullessa. »Kaikki profeetat ennustivat vain Messiaan päiviin asti», sanoo Mishna. Tähän liittyen Jeesus puhuu: »Kaikki profeetat ja laki ovat ennustaneet Johannekseen asti» (11: 13) ja jatkaa vakuuttaen, että Johannes on Elia. Jeesus tarkoittanee lauseella »jos tahdotte uskoa: hän on Elia» sitä, että jos olisi otettu Johannes vastaan, hän olisi »asettanut kaikki kohdalleen» (Matt. 17: 11) ja Jumalan valtakunta olisi tullut kunniassa.

Mutta se sukupolvi oli »lasten kaltainen, jotka istuvat toreilla», s.o., jotka leikissä matkivat ilojuhlaa ja surusaattoa ja moittivat leikkiryhmää, joka ei noudata toisen ryhmän antamia merkkejä. Sen ajan juutalaiset halusivat suurta Messiaan kansallista ilojuhlaa eikä Johannes (eikä liioin Jeesus) tyydyttänyt tätä toivetta (Jeesuksesta sanoo juutalainen Klausner (s. 414): »Juutalaiset eivät voi pitää Jeesusta profeettana: häneltä puuttuu profeetan valtiollinen huomiokyky ja profeetan kansallislohdutuksen henki valtiolliskansallisessa mielessä.») ; he halusivat semmoisia surunvoittoisia lauluja, jotka viihdyttäisivät kansaa sen suurissa kärsimyksissä, mutta sitäkään eivät nämä kaksi miestä tehneet. Se sukupolvi odotti vallan toisenlaista Eliaa ja toisenlaista Messiasta kuin minkä se sai. Sen kirveen, jonka Johannes pani Israelin puun juurelle, olisi heidän mielestään pitänyt tulla pannuksi pakanakansain puitten juurille, j a sen rakkauden, jota Jeesus osoitti, olisi pitänyt kohdistua kirjanoppineihin ja hurskaisiin eikä tullimiehiin ja syntisiin. Vain harvat poikkeuksina tästä säännöstä onnistuivat yleisen mielipiteen uhallakin ja vasten virtaa tunkeutumaan Jumalan valtakuntaan (11: 12). (Suomalaisen käännöksen sanoilla »valtakuntaa vastaan» ei alkukielen mukaan tarvitse olla vihollismerkitystä, vaan voitaisiin kääntää myös »valtakuntaan».)

Ei ole mahdotonta, että näitten esteitten ja viivytysten tähden Johanneskin oli voinut tulla kärsimättömäksi samoin kuin Elia, joka sanoi lisebelin tähden: »Jo riittää, Herra, ota minun henkeni, sillä minä en ole isiäni parempi» (1 Kun. 19: 4). Johannes, Vanhan Testamentin viimeinen profeetta, oli korkealta vankila-alueeltansa voinut katsella kuten Vanhan Testamentin ensimmäinen profeetta Mooses aivan viereiseltä Nebokukkulalta yli koko maan ja nähnyt siinä allansa koko elämäkertansa ja ne Jordanin mutkapaikat, joissa hän oli eri kerrat Jeesuksen nähnyt. Silloin oli mieltä ahdistanut kiusaus: nuo elämäsi monet vaivat ja kieltäymykset ovat menneet hukkaan, täällä saat kuluttaa elämäsi toimetonna. Ei se Jeesuskaan ollut se tuleva, koska hän kuluttaa kallista aikaa pidoissa syöden ja juoden, vaan on vieläkin odotettava jotakin toista. Saamme kuitenkin uskoa, että Jeesuksen lähettämä vastaus tyydytti vangin mielen, vaikkemme tämän jälkeen tiedä Johanneksesta enää muuta kuin hänen mestaamisensa. (Johanneksen opetuslapsista ei myöskään sen jälkeen puhuta mitään. Vaikka heitä oli ollut suljettu valiojoukko, jotka noudattivat erikoisia sääntöjä (Matt. 9: 14) ja rukouksia (Luuk. 11: 1 ja 5: 33), niin se joukko hajosi liittyessään vähitellen Jeesuksen seuraajapiiriin. Kuitenkin vielä parikymmentä vuotta jälkeenpäin mainitaan niin kaukana kuin Efesossa Johanneksen opetuslapsena Aleksandriasta tullut Apollos (Ap. t. 18: 24; 19: 1). Eusebius ja Justinus Marttiira tietävät myös puhua toisella vuosisadalla n. s. hemerobaptisteista, jotka olivat erikoisesti Johannes Kastajaan liittyneitä.) Se tapahtui yllätyksenä sekä Johanneksen opetuslapsille, Herodeelle j a hänen elostelevalle hienostoseurallensa että myös Johannekselle, joka ei saanut mitään aikaa valmistuakseen teloitettavaksi. Mutta Jeesuksen jäähyväissana: »Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun», riitti valmistukseksi, ettei hänen tarvinnut mestaajan nähdessään katua sitä, että oli kuluttanut voimansa Jeesuksen hyväksi.