Johanneksen evankeliumissa rinnastetaan Jordanin erämaan kastepäivät ja paastoava Johannes sekä hedelmällisen Galilean Kaanan häät ja pidoissa seurusteleva Jeesus. (Vrt. Matt. 11: 19; Luuk. 7: 34). Kaanaan häistä Johannes kertoo erämaan paasto- ja kiusauskertomusten sijasta. Johannes, »rakkauden apostoli», joka on kirjoittanut evankeliuminsa muitten kolmen täydennykseksi, tahtoo selvästikin saada näkyviin sen, että Jeesus ei ollut paastoava, ihmisistä eristäytyvä askeetti, kuten Johannes Kastaja, eikä tahtonut askeettisuutta saarnatakaan. Päinvastoin hän »ilmaisi kirkkautensa» ja aloitti julkisen toimintansa juuri sellaisessa ihmisseurassa, missä ilo oli ylinnä, missä vietettiin aviorakkauden juhlaa, ja hääjuhlan hän usein halusi ottaa valtakuntansa vertauskuvaksi.

Johanneksen lyhyt kertomus vaatii tutustumista silloisiin juutalaistapoihin. Häitten edeltäjänä oli kihlaus, ja kihlajaismenoihin kuului, että ylkä tai hänen ystävänsä antoi morsiamelle rahan tai kirjeen, jonka vastaanottaminen merkitsi kihlauksen hyväksymistä. Sitten kirjoitettiin kihlasopimus (shitre erusin), ellei tyydytty kahden todistajan kuulemaan suulliseen sopimukseen. Usein kihlajaisetkin lopetettiin juhla-aterialla, mutta Galileassa ei. Kihlausta pidettiin yhtä sitovana kuin avioliittoa, vaikkakaan ei samaan asemaan saattavana. Niinpä kihlauksen purkamiseksi tarvittiin samanlainen erokirja ja oikeudelliset muodollisuudet kuin avioeroonkin. Mutta koska yljän oli annettava morsiamen isälle ja veljille suuria rahalahjoja, vietettiin häitä tavallisesti vasta vuoden tai kahden kuluttua kihlauksesta, jotta varatonkin saattoi ansaita tarvittavan, kihlajaisissa sovitun summan. Sananl. 13: 12:n sanotaan tarkoittavan pitkää ja lyhyttä kihlausaikaa: »Pitkä odotus tekee sydämen sairaaksi, mutta täyttynyt halu on elämän puu.»

»Me olemme löytäneet sen,
josta Mooses on kirjoittanut laissa,
ja profeetat, Jeesuksen, Joosefin pojan,
Nasaretista» (Joh 1:45).

Avioliittoa ja häitä juutalaiset pitivät sakramentinarvoisena. (Juutalaiset pitivät Jeesuksen aikana sukupuolipuhtautta suurimpana hyveenä ja siveettömyyttä suurimpana syntinä. Syynä tähän lienee paitsi sitä, että tässä kansassa sukuvietti esiintyy erityisen voimakkaana, se, että haureellisuus esiintyi erittäin yleisenä ympäröiväin pakanakansojen sekä jumalanpalvelus- että yksityiselämässä. Juutalainen tapa vaati sukupuolten jyrkkää erottamista. Pyhäkössäkin oli naisille varattu erityinen esipiha ja synagogissa heidän paikkansa oli parvekkeella. Tämän erottamisen perustaksi esitettiin Sakarian 12: 14, jossa sanotaan: »Kukin sukukunta valittaa eriksensä ja heidän naisensa eriksensä». Vieraan miehen ja naisen (s. o. sellaisten, jotka eivät olleet aviopari) olemista kahdenkesken samassa huoneessa (jihud) pidettiin aviorikoksena, kuten ilmenee Ruutin kirjaa koskevista Talmudin kohdista.) Hurskaat paastosivat ja rukoilivat ennen tätä tunnustaen syntinsä. Vrt. Tobian kirjaa, esim. 6: 16 s. j a 8: 5: »Nämä kolme yötä me rukoilkaamme - - - sillä me olemme pyhäin lapset, ei meidän sovi sitä säätyä niin alkaa kuin pakanat.» Ajateltiinpa, että avioliittoon astumista seurasi syntien anteeksisaaminen. Juutalaisille morsiuspari aina muistutti raamatun vertauksia Jahven ja hänen kansansa morsiussuhteesta. Kansan erityinen veljesrakkaus oli myös omansa syventämään yhteistä hääiloa. Jokaisen, joka tiellä kohtasi hautaus- tai hääkulkueen, oli yhdyttävä siihen. Häitä vietettiin iltaisin, jotta kaukaakin tulevat ja töittensä sitomat saattoivat saapua. Hääsaattue lähti morsiamen kodista sulhasen taloa kohti. Juudean maakylissä oli tapa sellainen, että morsian valmiiksi koristettuna kulki »yljän ystävän» johtamana, pitemmälle matkalle juhdan selässä, seuraten morsiushunnulla verhottuna miekkahyppyä tai muuta hyppyä esittävää joukkuetta. Morsiusneidot ympäröivät häntä ja hänen edellään jaeltiin kansalle öljyä ja viiniä sekä lapsille pähkinöitä. Ystävät kantoivat morsiamen taloustavaroita ja muuta omaisuutta. Kaikki kutsuvieraat olivat juhlavaatteissa ja monilla oli käsissä lamppuja tai soihtuja, toisilla myrtin oksia tai kukkakimppuja. Katselijain piti ylistää morsiamen siveyttä ja kauneutta ja yhtyä saattamaan häntä häätaloon asti, mutta sisään astuivat vain kutsuvieraat. Hääkutsu oli kunnia ja sen hylkääminen suuri loukkaus (vrt. Matt. 22: 3, 9). Sanottiin: »Joka ei tahdo tulla häihini, hän ei tahdo minun yhtyvän hautasaattoonsa.» Pikku kylissä sulhanen saattoi ottaa hääsaattueen vastaan jo tiellä tai noutaa morsiamen tämän kotoa, mutta suurellisemmassa häävietossa oli tapana pukea morsian valmiiksi vasta sulhasen talossa, josta sulhanen ystävineen pysytteli poissa mahdollisimman myöhäiseen. Kun hän vihdoin antoi lähtömerkin (vrt. Matt. 25: 6, 13), ottivat saattajat soihtuja valaistakseen pimeitä, hiljaisia katuja. Lähdettäessä huudettiin: »Katso, ylkä tulee, menkää häntä vastaan!« Kadulla odottelevat katselijat toistivat huutoa, joka vieri suusta suuhun sulhasen kotiin asti, odottavan morsiamen kuuluviin. Koska saattue asteli hitaasti, voi huuto kuulua jo puoli tuntia ennen yljän saapumista perille.

»Unhottaako neitsyt kaunistuksensa -».

Kun morsian vietiin yljän luo, sanottiin: »Ota hänet Mooseksen ja Israelin lain mukaan», ja sitten morsiuspari seppelöitiin. Morsiusparin seisoessa hääkatoksen, »teltan» alla esitettiin sulhasen nimikirjoituksella vahvistettavaksi avioliittosopimus, »ketuba». Siinä tämä lupasi vaimollensa tehdä työtä hänen hyväkseen, kunnioittaa häntä, pitää hänestä huolta, kuten Israelin miesten on tapana, antaa määrätyn huomenlahjan ja varustaa hänen kotinsa mitä parhaiten, minkä takuuksi olkoon koko hänen omaisuutensa. Sitten oli määrätty käsien peseminen ja siunaus. Sen jälkeen seurasi hääateria, jonka alussa täyden viinimaljan ääressä lausuttiin morsiussiunaus. Juhlan aikana kaikki koettivat pitää iloa. Lopuksi »yljän ystävä» johti morsiusparin morsiushuoneeseen samalla katoksella, jonka alla aviosopimuskin oli tehty, varustettuun morsiusvuoteeseen.

Hääjuhlan viettoon riitti päivä, mutta usein siihen kului viikkokin. Perheen varallisuus oli tässä määrääjänä. Joh. 3: 29 mainitsee »yljän ystävän», jonka tehtävänä Juudeassa oli koko naimisasian järjestäminen ja lain muodollisuuksista huolehtiminen ja joka iloitsi, jos kuuli yljän tyytyväisenä keskustelevan morsiamensa kanssa. Galileassa ei »yljän ystävää» käytetty, ja siksi ei sellaista mainita Kaanan häissä, mikä seikka puolestaan osoittaa neljännen evankeliumin kirjoittajan asiantuntemusta ja tosiseikkoihin perustuvaa kertomusta.

Kaanasta oli kotoisin Bartolomeus-nimellä mainittu Natanael. Niinpä voimmekin ajatella, että Jeesus oli lähtenyt sinne hänen vieraakseen, suoden tämän »todellisen israelilaisen» osoittaa kunnioitustansa juuri tunnustamalleen kuninkaalle. Täällä Jeesus oli kutsuttu häihin, joita viettivät nähtävästi sukulaiset, koska hänen äitinsäkin oli saapunut. Mariahan kuului pappissukuun ja Kaana oli seudun pappien asuntokaupunki. Jeesukselle tämä hääjuhla merkitsi hänen julkisen esiintymisensä alkua, eroa kodista ja vanhemmista. Joosef olikin jo ehkä kuollut, koskei hänen mainita juhlaan saapuneen. Jeesukselta oli joka tapauksessa loppunut aika olla heille alamainen. Kaanan hääjuhla aloittaa sen uuden aikakauden, jonka määränä ovat Karitsan häät.

Ateria oli jo alettu, kun syntyi kiusallinen keskeytys - viini loppui. Viinin tai öljyn lahjoittamista häihin pidettiin erityisen ansiollisena armeliaisuudentyönä. (Saviastiat, jotka siinä olivat »juutalaisen puhdistamistavan mukaan»- rabbiinien kansan hartioille sälyttämien suurten taakkojen äänettöminä todistajina - vetivät, riippuen eri mittalajeista, 43-108 litraa.) Mutta mitä Maria tarkoitti mainitessaan asian Jeesukselle? Varmaankaan hän ei odottanut mitään ihmettä, jommoisia Jeesus ei ennenkään ollut tehnyt. Hän vain vetosi poikaansa, jonka erityisesti nyt, jos Joosefkin oli kuollut, oli oltava hänen neuvojansa ja auttajansa. Mutta hänen oli opittava, ettei Jumalan valtakunnassa heidän maallinen sukulaisuutensa merkitse mitään (vrt. Matt. 12: 46-50), vaikka nyt roomalais-katolinen kirkko juuri sille antaakin erikoisen arvon, ja siksi Jeesus vastaa: »Mitä sinä minusta?» Puhuttelusana »vaimo» ei sinänsä ole erityisempi, itämaisen pojan suussa päinvastoin täysin jokapäiväinen, vaikkakin voisi olettaa Jeesuksen käyttäneen tavallista hellempiä sanoja ja lempeämpää kieltä. Ei Jeesus tehnyt työtänsä tehdäkseen vain ihmeen - se olisi ollut juutalaisten rabbien tapaista - eikä myöskään äitinsä tai hääväen vuoksi, vaan hän teki sen »ilmaistakseen kirkkautensa». Tarkoituksensa hän myös saavutti, sillä »hänen opetuslapsensa uskoivat häneen.»

Kun pyhiinvaeltaja nykyjään lähtee Nasaretista alas Tiberiaaseen ja Gennesaretin järvelle vievää tietä, osoitetaan hänelle viiden kilometrin päässä sijaitsevaa Kefr Kenna-nimistä kylää sinä Galilean Kaanana, missä Jeesus teki ensimmäisen tunnustekonsa. Tämä käsitys ei ole muuta kuin kolmen sadan vuoden ikäinen, mutta sen ovat fransiskaanimunkit ottaneet käytäntöön olletikin kun tämä pikku kylä sijaitsee mukavasti Nasaretista Gennesaretille vievän tien varrella. Mutta vanhat muistopaikat eivät aina vaeltajain mukavuudeksi sijaitse lähekkäin. Niin tässäkin. Todellinen Galilean Kaana (erotukseksi Tyyron Kaanasta, Joos. 19: 28) sijaitsee 13 km linnuntietä Nasaretista pohjoiseen, eikä sinne vie mikään nykyaikainen maantie. Siellä on nykyisin raunio, jonka nimi vielä äännetään aivan samalla tavalla Kaanaksi. Täällä kumpuisen etelä- ja korkeavuorisen Pohjois-Galilean rajana kulkee idästä länteen Battof-niminen pitkulainen tasanko, jonka keskiosa sadeaikana muuttuu järventapaiseksi, mutta joka yleneviltä syrjiltänsä on hyvää viljelysmaata, niin että se on voinut Jeesuksen aikana elättää useita kaupunkeja reunamillansa. Pohjoisessa tätä tasankoa reunustaa jylhä metsäinen vuorijono, ja muilla ilmansuunnilla se on myös näköalansa puolesta harjujen erottama muusta maailmasta. Kuitenkin kulkee tätä tasankoa pitkin tärkeä kauppatie Akkon satamasta itään Gennesaretille.

Tasangon pohjoisreunalla, erinomaisesti linnoitukseksi ja puolustukseen sopivan jyrkkärinteisen kummun huipulla sijaitsi Jeesuksen aikainen Galilean Kaana. Siitä vielä todistavat kummun rinteet, jotka ovat täynnä hellenistis- ja roomalaismallisia saviastioiden palasia. Lähteitä ei ympäristössä ole, vain kallioon hakattuja sadevesisäiliöitä, joista kertomuksen puhdistusvesikin oli ammennettu. Jos tarkemmin tutkimme tämän pappien asuntokaupungin maantieteellistä asemaa, joka toisen juutalaiskaupungin kera oli ainoa juutalaisuuden edustaja tasangolla, huomaamme, että se oli sopiva juutalaisen vapaustaistelun pesäpaikaksi. Täällä pitikin vapaustaistelija Josefus päämajaansa, hän, jonka kirjoituksista on koottu Jerusalemin hävityksen kuvaus virsikirjaamme. Sen tähden Kaanasta kotoisin oleva Natanaelkin, joka ensisijassa odotti Messiasta kansalliseksi vapaustaistelijaksi, ajatteli: »Saattaako mitään hyvää tulla Nasaretista?» (Joh. 1: 46). Sehän ei ole semmoinen puolustuskykyinen kaupunki kuin oli Kaana. (Uuden Testamentin selitysteos puolustaa läheisempää Kefr Kennaa, »jonne Jeesuksen äidin oli helpompi päästä». Mutta huomattakoon, että sama Maria oli monesti vaeltanut ja kävi vielä myöhemminkin pitemmillä matkoilla, nim. Jerusalemissa y. m.)

Kertomus alkaa lyhyellä lauseella: »Ja juutalaisten pääsiäinen oli lähellä.» Tämä suuri juhla, jonka viettämistapoihin, pääsiäisateriaan y.m. voi tutustua myöhemmin Jeesuksen viimeisen pääsiäisvieton yhteydessä, vaati jo edeltäpäin paljon valmistuksia. Itse juhla tavallisesti sattui noin huhtikuun puoliväliin, mutta jo kuukautta aikaisemmin alkoivat valmistukset. Oli maaliskuun alusta alkaen, heti talvisateen lakattua, aukaistava ne kohdat teistä kuntoon, mitkä sateet olivat tukkineet, oli korjattava monet sillat, oli kalkittava haudat valkeiksi, jotteivät pyhiinvaeltajat matkoillaan niistä saastuisi. (Vrt. Matt. 23: 27: »Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun olette valkaistujen hautojen kaltaisia, jotka kyllä ulkoa näyttävät kauniilta, mutta sisältä ovat täynnä kuolleitten luita ja kaikkea saastaa!») Kodeissa oli valmistauduttava sekä niiden, jotka aikoivat lähteä juhlamatkalle että niiden, jotka jäivät kotiin. Oli järjestettävä ruoka- ynnä muu talous pääsiäisvieton vaatimuksien mukaiseksi; useinkin juuri pääsiäisen edellä myös suoritettiin kymmenysten otto karjasta. Matkalle lähtijöillä oli vuoden mittaan kertyneitä puhdistusasioita, olivatpa ne mitä leeviläisen puhdistuslain vaatimuksia tahansa, ja käytännöllisistä syistä ne sovitettiin yhteen matkaan. (»Mutta juutalaisten pääsiäinen oli lähellä, ja monet menivät maaseudulta ylös Jerusalemiin ennen pääsiäisjuhlaa, puhdistamaan itsensä» (Joh. 1: 55).) Mutta jo ennen matkalle lähtöä oli jokaisen juutalaisen vapaan miehen suoritettava pyhäkköveronsa määrätyssä rahalajissa, pyhäkkösekeleissä. (Maksu perustui Mooseksen lain määräykseen: »Jokaisen katselmuksessa olevan on annettava puoli.sekeliä, pyhäkkösekelin painon mukaan. Rikas älköön antako enemmän eikä köyhä vähemmän kuin puoli sekeliä, antina Herralle, maksaaksenne sovituksen hengestänne», 2 Moos. 30: 12-15. Saman muinaisen sekelin maksavat kaikki nykyisen siionistisen liiton jäsenet Palestinan ja Jerusalemin uudelleen rakentamiseksi, sillä sitä vuotuista jäsenmaksua, joka kootaan yltympäri maailman, kutsutaan tällä pyhäkkösekelin nimellä.) Siksipä juuri kuukautta ennen juhlaa ilmestyivät ns. shulhanim (pöydät), s,o. virallisten rahanvaihtajain pöydät jokaiseen maaseutukaupunkiin. Hyvissä ajoin ennen juhlan alkua kaikki rahanvaihtajat taas kokoontuivat pääkaupunkiin.

Rahanvaihtajain tarpeellisuuden huomaa ajatellessa, että maassa oli yleisesti käytännössä aitojuutalaisen rahalajin rinnalla runsaasti roomalaista, kreikkalaista, syyrialaista, tyyrolaista, jopa persialaistakin rahaa. (Luonnollisesti roomalaiset rahat olivat yleisiä, kun niillä maksettiin roomalaisten vaatimat verotkin (jo yksistään pieneltä alalta Galilean rauniomaita olen löytänyt runsaasti roomalaisajan rahoja), mutta pyhäkköön ei kelvannut keisarin kuvalla koristeltu roomalainen laji.) Jos jo Palestinan paikallisetkin asukkaat käyttivät ulkomaisia rahoja, niin luonnollisesti ne lukemattomat ulkomailla asuvat juutalaiset, jotka kokoontuivat pääsiäisjuhlalle, vielä vähemmän omistivat pyhäkköveroksi kelpaavaa rahalajia Jerusalemiin tullessaan. Sitä paitsi ei pyhäkkövero ollutkaan ainoa rahanvaihtajien tulolähde. Tarvittiin pyhäkkörahaa moniin uhreihin ja puhdistuksiin, sillä olihan parempi vaihtaa virallisilta vaihtajilta kuin riidellä vaihtokursseista vasta yksityisiltä kauppiailta uhritarpeita ostettaessa. Näiden rahanvaihtajien käsien kautta kulkivat myös ulkolaisten ja proselyyttien lupausuhrit, lyhyesti sanoen yleensä kaikki pyhäkköä koskevat suunnattomat rahatulot. Sitä paitsi heidän hallussaan todennäköisesti oli myös yleinen pankkitoiminta, mikä oli roomalaisaikana jo kehittynyt monipuoliseksi, kuten tunnettua. Se, joka ei ole itämaiden basaarien kauppaelämää tai oikeammin kauppaelämöintiä kokenut, ei Suomesta käsin voi käsittää sitä väittelyä, kiistelyä, tinkimistä ja karkeitten kurkkuäänien kiivautta, mitä Jeesus kuuli ympärillään silloin, kun hän sanoi: »Älkää tehkö Isäni huoneesta markkinahuonetta!» (vrt. Jer. 7: 11). (Tässä emme ota käsiteltäväksi sitä kysymystä, joka Lutherin päivistä asti on askarruttanut evankeliumien tutkijoita, nim. oliko tämä Johanneksen esitys pyhäkön puhdistamisesta kertomus samasta tapahtumasta kuin edellisten evankeliumien n. s. synoptikkojen (Matt. 21: 12, Mark. 11: 11 ja Luuk. 19: 45).)

Rahanvaihtaja.

Mutta Jeesus tapasi pyhäkössä, s.o. epäilemättä pakanain esipihalla, myös »ne, jotka möivät härkiä ja lampaita ja kyyhkysiä». Olihan mukavampaa ostaa uhrieläimiä vasta pyhäköstä, vaikkakin siten häiriytyi pakanain hartausrauha, kuin kuljettaa niitä kaukaa kotipaikalta tai edes Öljyvuorelta, jossa oli uhritarpeitten, varsinkin kyyhkysten, varsinainen varastopaikka. Pyhäkköalueella sai siis sekä tiedustaa, mitä kussakin tapauksessa tarvittiin ruoka- ja juomauhreihin, että samalla myös ostaa asianomaiset uhritarpeet. Myös oli mukavampaa ostaa pyhäköstä uhrieläimensä jo siitäkin syystä, että siellä myytiin jo ennestään virallisesti virheettömiksi tarkastettuja eläimiä, sillä jos itse toi eläimen muualta, sai useastikin kokea monta vaikeutta saadakseen tuomansa hyväksytyksi uhrikelpoiseksi. (Mooseksen laissa (3 Moos. 22: 19 s.) ovat perustavat ohjeet uhrieläimen virheettömyydestä, mutta näihin lisäsivät kirjanoppineet yhä tarkempia määräyksiä. Talmudissa mainitaan uhrieläinten tarkastajaa nimellä mumhe, ja niin tarkkaa oli tämän virkamiehen ammattitaito, että muuankin opiskeli maatalossa kahdeksantoista kuukautta oppiakseen tuntemaan eläinvikoja. Luonnollisesti nämä tarkastajat sitten osasivat korvata oppikustannuksensa runsain palkkavaatimuksin, heti kun pääsivät tointa hoitamaan.)

Pyhäkön suojissa harjoitettu liikevaihto oli varmasti suunnattoman suuri. Luonnollisesti nousee kysymys siitä, mihin kertyneet voittorahat joutuivat. Papistolleko? Heti aluksi on kuitenkin otettava huomioon, että Jerusalemin ulkopuolella asuvat maalaispapit, jotka kuten Sakariaskin vain vuorollaan tulivat pyhäkköpalvelusta suorittamaan, eivät tulleet kysymykseenkään. Talmud selostaa pyhäkkömarkkinain tulojen käyttöä moneen ristiriitaiseen suuntaan, mikä on todennäköinen merkki siitä, ettei silloin ollut mitään vakiintunutta lakia varojen käytöstä, vaan ylipapin perhe piti sen yksinoikeutenansa. Siitä kuitenkin voimme jo paljon päätellä, että Talmud puhuu »Hannaan suvun basaareista» ja että. 40 vuotta ennen Jerusalemin hävitystä, siis myös Jeesuksen julkisen toiminnan aikana, vanhinten neuvosto oli entisestä kokouspaikastansa sisäpyhäköstä siirtynyt basaareihin ja myöhemmin kaupunkiin. Samoin tiedetään Josefuksen kertomuksesta, että kolme vuotta ennen Jerusalemin hävitystä kansa rahankiskonnan kostoksi hyökkäsi hävittämään samaa myyntiliikettä, mitä vastaan Jeesus aikaisemmin oli taistellut. Paitsi Josefuksen moitteita juutalaisten oma Talmud puhuu sen ajan ylipapeista näin: »Heidän poikansa ovat kassanhoitajia, heidän vävynsä kassanhoitajain apulaisia, heidän palvelijansa kansan ruoskijoita. Menkää pois täältä, te Eelin pojat, te saastutatte Jahven pyhäkön!» - Jeesus itse ajoi pyhäkköalueelta juuri ruoskalla ne ylipapin palvelijat, s.o. rahanvaihtajat y.m., jotka »ruoskivat kansaa». Siksi ylipappien kiivaus juuri enin kohdistui tähän Jeesuksen pyhäkköpuhdistukseen, niin että myöhemmin hänen kuolemansyynsäkin tämän basaarin viereisessä neuvostosalissa perusteltiin tämän pyhäkköpuhdistuksen yhteydessä olevilla syillä (Matt. 26: 61), ja sitä muisteltiin ristin ääressä (27:40) sekä Stefaanusta tuomittaessa (Ap. t. 6: 14). Käytännöllisin ja kouraantuntuvin syy pappien vihaan oli juuri se, että Jeesus häiritsi heidän säännöllisiä rahatulojansa, samoin kuin Paavali Efeson rahamiesten (Ap. t. 19: 23-27).

Leipäkauppias basaarialueella.
Ohutta, nahkamaista leipää käytetään
lusikkana nyt, kuten muinoinkin.

Yhtenä syynä siihen, miksi papit eivät julkisesti vastustaneet Jeesuksen puhdistustoimenpiteitä, voidaan varmaankin pitää sitä Talmudin kertomaa tosiasiaa, että monet farisealaiset, ja kirjanoppineetkin useasti paheksuivat näitä saddukealaisten pappien pyhäkkömarkkinoita. Sitä paitsi roomalainen linnoitus piti aina tarkkaa vartiointia juuri pyhäkköalueen vieressä, ja siksi piti karttaa kaikkea meteliä (vrt. Mark. 14: 2). Siksipä papit tyytyivät muodollisen ystävällisesti kysymään tunnusmerkkiä, jotta voitaisiin selvästi luottaa hänen arvovaltaansa. Tähän Jeesus vastasi vertauskuvalla: »Hajoittakaa maahan tämä temppeli, niin minä pystytän sen kolmessa päivässä». Tämän alkuosan käskytapa on heprealaisuus kreikkalaiseen tekstiin siirtyneenä, merkiten samaa kuin »jos l. vaikka tapattekin minut, siitä huolimatta minä voitan.» Pian tulikin se päivä, jolloin ylipappi suositteli Jeesusta uhrattavaksi, ettei koko kansa hukkuisi (Joh. 11: 49 s.). Tietämättään hän täten oli ulkonaisena välineenä siihen, että »Jumalan Karitsa» uhrattiin, mikä riitti korvaamaan kaiken tähän asti uhratun kauristen ja vasikkain veren (vrt. Hebr. 9: 12) ja panemaan kokonaan pois käytännöstä pyhäkön uhrit ja markkinat sekä kuivattamaan ylipapin suvun rahalähteet.

Pyhäkön uhri- ja rahaliikettä on voinut ajatella Pietarikin kirjoittaessaan: »Tietäen, ettette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla lunastetut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestanne, vaan Kristuksen kalliilla verellä, niin kuin virheettömän ja tahrattoman karitsan» (1 Piet. 1: 18-19). Tässä toteutui uudestaan se, mitä Joosef oli sanonut veljillensä: »Te tosin suunnittelitte minua vastaan pahaa, mutta Jumala on kääntänyt sen hyväksi.» (1 Moos. 50: 20). Jeesuksen veljistä, s.o. hänen omista kansalaisistaan, vain harvat, hänen valitut oppilaansa, kykenivät sen verran ymmärtämään tätä Kuninkaan voimatekoa, että osasivat sovelluttaa siihen psalmin sanat: »Kiivaus huoneesi puolesta on kuluttanut minut» (69: 10). Jeesus esiintyi ihannenasiirina, jonka ruumis sai palaa, kulua vihollismielen hehkussa, kun oli kysymyksessä Herran huoneen puolustaminen ja puhdistaminen.

Mainittu pyhäkön puhdistus tapahtui Johanneksen evankeliumin mukaan juuri pääsiäisjuhlaviikon edellä (vrt. 2: 13, 14 ja 23). On siis hyvinkin mahdollista, että se tapahtui juuri samana päivänä, jolloin viimeistään kaikkien juutalaisten tuli Herran säädöksen mukaan (2 Moos. 12: 15-20) »korjata pois hapan taikina taloistansa». Juutalainen pääsiäisjuhla alkoi silloin kuten nytkin illalla, auringon laskusta Niisankuun 14:ntenä päivänä, mikä oli n.s. valmistuspäivä (Joh. 19: 42) ja jolloin pääsiäislammas teurastettiin. Jo 13:nnen päivän illalla, jolloin valmistuspäivä juutalaisen ajanlaskun mukaan alkoi, tapahtui silloin j a yhä vieläkin kotitalouden puhdistaminen hapantaikinasta. Talmudin mukaan on jo ajanlaskumme alussa tämä puhdistus tehty siten, että talon isäntä huolellisesti tarkastaa kaikki sopet ja nurkat palava kynttilä kädessä. Etsiminen aloitettiin kiitosrukouksella ja samoin lopetettiin vedoten Jumalaan, että talonväki oli kaiken sen happaman eristänyt, mistä tiesi, eikä voinut olla enemmästä vastuussa. Kun sitten seuraavana päivänä mentiin pyhäkköalueelle, saatiin siellä nähdä, miten johonkin porttikäytävään oli pantu julkisesti nähtäväksi kaksi leipää, jotka oli otettu kiitosuhrileivistä; ruokauhrista ei voitu ottaa, sillä ne leivät, jotka ruokauhrina poltettiin »suloiseksi tuoksuksi», olivat hapattamattomia (3 Moos. 2: 11). Kello kymmeneltä toinen leipä otettiin pois näkyvistä merkiksi siitä, ettei happaman syönti ollut enää luvallista, ja kello kaksitoista poistettiin toinenkin merkiksi siitä, että nyt oli juhlallisesti poltettava koko se hapanleipävarasto, mikä jo edellä oli koottu ja eristetty.

Vaikkei tiedetäkään tarkalleen määritellä sitä hetkeä, jolloin Jeesus pääsiäisen aattopäivinä puhdisti pyhäkön, voimme kuitenkin ymmärtää, että se tapahtui sinä aattoaikana, jolloin juhlakansan mielessä oli etualalla juuri vanhan hapanleivän poistaminen. Silloin myös, vertauskuvallisesti puhuen, Jeesus puhdisti pyhäkön hapantaikinasta. Juutalaiset kokonaisuutena eivät suostuneet tähän tunnusmerkkiin, vaan ovat jatkaneet yhä eteenpäin Jumalan lain ulkonaista, orjanmielistä noudattamista temppelin hävityksen jälkeenkin. Nykyjään olen nähnyt samassa Jerusalemin kaupungissa hapantaikinan puhdistamisessa kiivailtavan niin pitkälle, että juutalainen kauppias siirtää suuren osan puotivarastoansakin muhamettilaisen naapurin myymälään pääsiäisviikon ajaksi, jopa siirtää pois omasta talostaan kaikki ne sidotut kirjatkin, joissa epäilee kansiliimana käytetyn leipäjauhoa. Tämmöistä ulkonaista lainorjailua ei puolustanut Paavali, joka kirjoittaa: »Peratkaa pois vanha hapatus, jotta teistä tulisi uusi taikina, niin kuin te olettekin happamattomat; sillä onhan meidänkin pääsiäislampaamme, Kristus, teurastettu. Viettäkäämme siis juhlaa, ei vanhoin hapatuksin eikä ilkeyden ja pahuuden hapatuksin, vaan puhtauden ja totuuden happamattomin leivin.» (1 Kor. 5: 7, 8).

Luther sanoo »maito-uskoksi» ihmetekoihin perustuvaa uskoa, joka ei ole tottunut kestämään tunteitten vaihtelua. Usein saarnoissa varoitetaan sielullisen uskon ulkokuoresta, joka ei sisällä hengellistä. Jeesus itse antaa tähän varovaisuuteen aiheen, kun hän edellisen luvun lopun mukaan »ei uskonut itseänsä heille», nim. jerusalemilaisille. Hän, joka näki ihmisen sydämeen, ei halunnut ottaa näitä oppilaittensa joukkoon, huolimatta siitä, että he olivat hänen galilealaisten oppilaittensa rinnalla pääkaupunkilaisina ulkonaisesti sivistyneempiä. Kuitenkin hän näki vaivaa heistäkin, puhui heille sitä kieltä, mitä he nyt kykenivät ymmärtämään, nim. vertauskuvia ja tunnusmerkkejä esittäen.

Yksi jerusalemilaisista ihmeuskojista oli Nikodeemus, fariseus, Sanhedrin-neuvoston jäsen, joka lausui seuraavan, monen muunkin pääkaupunkilaisen tunteman vaikutelman Jeesuksesta: »Rabbi, me t i e d ä m m e, että sinä olet tullut Jumalalta opettajaksi, sillä ei kukaan voi tehdä niitä ihmetöitä, joita sinä teet, jollei Jumala ole hänen kanssaan.» (3: 2.) Jeesuksen ihmeteot olivat vaikuttaneet sen verran, että Nikodeemus tuli Jeesuksen luo ja pääsi hänen tuntemisensa alkuun. Koska sen ajan ihmiset, sivistyneetkin ja oppineimmatkin, pitivät ihmeitä niin tarpeellisina, että heistä ihmeetön opetus oli vallan ulkopuolella havaintopiirin, niin Jeesus mukautui opetuksessaan opetettaviensa edellytyksiin. (Meidän nykyaikainen yleiskäsityksemme sitä vastoin on tarkasti erotettava Jeesuksen ajan juutalaisten näkökannasta. Nykyajalle U. T:n ihmekertomukset eivät ole sen valo- vaan varjopuolia, eivät sen vahvoja kohtia, vaan heikkoja, eivät uskoa helpottamassa, vaan vaikeuttamassa. Tässä on kysymyksessä yhtä suuri vastakohta kuin siinä, että me varjopuolella tarkoitamme huonoa puolta, itämaalaiset vain hyvää. Kristinuskoa vastustavat Talmudin kirjoittajat eivät kiellä Jeesuksen ihmetekojen todellisuutta, he sanovat vain niiden olleen noitatekoja, kuten hänen vihamiehensä väittivät hänen tekevän voimatekoja Beelsebulin, riivaajaisten päämiehen kautta (Matt. 9; 34, 12: 24).) Ottamatta lukuun yläluokan roomalaisia (jotka kuten Pilatus voivat halveksivasti hymähtää: »Mikä on totuus?» ja palkata ihmepappeja vain rahvaan kurissa pitämiseksi) sekä heidän henkisiä opetusisiään, filosofian kyllästyttämiä kreikkalaisia, oli silloin yleensä ikään kuin ilmassa ihmeiden kaipuu ja tarve niin suuri, ettei oikeastaan ollut rajaa luonnollisen ja yliluonnollisen välillä. Kaikkea, mikä vähänkin oli vaikeata käsittää, pidettiin yliluonnollisena.

Meille, U. T:n lukijoille, on tärkeätä tietää, miten juutalaiset rabbit suhtautuivat ihmeisiin. Juutalaisten rabbiininen kirjallisuus vanhimpia osiaan myöten aivan vilisee ihmekertomuksia. Mutta jos vertaa näitä Jeesuksen ihmeisiin, huomaa, että hänen ihmetyönsä joko johti selvästi hengelliseen opetukseen tai oli, kuten sairasten parantamisessa, rakkauden välitön seuraamus. Rabbiinisia ihmeitä taas on monesti pinottu päällekkäin ilman tarkoitusta ja siveellistä opetusta. Usein Talmudin ihmeitten määränä on vain saada kansa sokeasti luottamaan lueteltujen lakisääntöjen sokkeloihin, koska ne ovat ihmeellisesti syntyneet. Esim. kerrotaan äärimmäisen orjuuttavan sapattisäännöstelyn puolustukseksi, että kaksi rabbia kykeni luomaan vasikanpaistin joka sapatti, jotta heillä oli ruokaa tarvitsematta tehdä sapattina mitään askarta.

Ihmeitä tarvitsevan ajan lapsia oli Nikodeemuskin, joka halusi salaa, yöllä, puhutella Jeesusta. Hänen ulkonainen asemansa oli todellakin sellainen, että me tuskin voimme kuvitella hänen vaikeuksiansa Jeesuksen tykö tullessa. Se, että hän kuitenkin tuli, oli seuraus siitä, että Jeesuksen olemuksen ja ihmetekojen kolkuttava kutsu oli yltynyt aivan äärimmäisen ankaraksi. Hänen mielestään oli viimein poistunut lainoppineen neuvoston jäsenen halveksiva ajatus koulunkäymättömistä (»tuo kansa, joka ei tunne lakia, on kirottu» Joh. 7: 49) sekä pääkaupunkilaisen ylimielinen arvostelu galilealaisista, kun hän kerran saattoi mennä oppilaaksi koulunkäymättömän galilealaisen eteen. Nyt olisi voinut ajatella, että Jeesus saadessaan kerrankin hallitusmiehen noin lähelle (vrt. 7: 48) olisi koettanut edes muodollisesti lieventää sanojen terävyyttä, jottei loukkaisi tätä ylhäistä miestä lähtemään luotansa. Mutta Jeesus ei ruvennut sovitteluihin, hän uskalsi työntää terävän puheensa kärjen suoraan päin Nikodeemusta samoin kuin toistakin rikasta hallitusmiestä (Luuk. 18: 18 s.). Ei hän edes maininnut ihmetekojansa, vaikka Nikodeemus juuri niistä oli keskustelun aloittanut.

Jeesus ja Nikodeemus.

Kertomus, vaikkakin se on lyhyt ja katkelmantuntuinen, on kuitenkin esitetty niin elävästi, että ilmeisesti kertoja on itse ollut keskustelua kuulemassa. Onhan kertoja voinut olla juuri Johannes, joka kalanmyyntiasioissa oli jo ennen Jeesuksen oppilaaksi tuloansa tutustunut pääkaupunkiin, niin että oli myös »ylimmäisen papin tuttu» (18: 15, 16) ja nähtävästi omisti kodin, s.o. pienen talon Jerusalemissa (19: 27). Jos kertojan henkilöllisyydessä liikummekin olettamuksen pohjalla, niin itse tapahtumaa voimme itämaisten olojen mukaan selvästi seurata. Itämaisen tavan mukaan katolla on talon vierashuone (hepr. alijja, arap. illijja, vrt. 1 Kun. 17: 19; 2 Kun. 4: 10; Luuk. 22: 12; Ap. t. l: 13; 9: 37; 20: 8). Yläkertaan ei nousta sisältä portaita, kuten meillä, vaan talon ulkopuolelta portaat kiertävät ylös. Täten Nikodeemuksen ei tarvinnut häiritä edes alakerran väkeä. Ulkona kadut olivat tyhjät kulkijoista jo yksistään juutalaisen taikauskonkin takia, mikä kaihtoi yön pimeyttä. Nähtävästi silloin puhalsi tuulikin voimakkaasti, kun Jeesus siitä ottaa vertauskuvan (3: 8). Palestinassa iltayön vahva tuuli on, päinvastoin kuin meillä, aivan säännöllinen ilmiö, ainoastaan joulu-, tammi- ja helmikuulla voi nähdä poikkeuksia. Kun oli pääsiäisaika, niin luonnollisesti jotenkin valoisa kuutamo helpotti Nikodeemuksen öistä kulkemista.

Ensimmäinen Jeesuksen lausuma (3: 1) Nikodeemukselle puhuu uudestisyntymisen ehdottomasta tarpeellisuudesta. Sana uudestisyntyminen ei ollut juutalaisille vallan outo. Kun Talmudin rabbit puhuvat pakanuudesta juutalaisuuteen kääntyneistä proselyyteistä, niin kääntyneen uusi asema proselyyttikasteen jälkeen kuvataan seuraavasti: ne, jotka olivat hänen sukulaisiansa ennen, eivät ole enää; hän on juuri kuin uudesta äidistä syntynyt. Nähtävästi siitä syystä, että tätä Talmudin puhetta uudesta äidistä runsaasti käytettiin jo Jeesuksen aikana, on roomalainen historioitsija Tacituskin, joka eli suunnilleen Jeesuksen aikana, johtunut kuvaamaan juutalaista proselyyttien opetusta näin: »Ensimmäinen asia, minkä he näille opettavat, on se, että nämä hylkäisivät omat jumalansa ja oman maansa, etteivät he piittaisi mitään vanhemmistaan, lapsistaan tai veljistään - parentes, liberos, fratres vilia habere.» Ettei Tacitus ollut väärässä, osoittaa sekin tosiasia, että Talmudin mukaan on proselyytti niin täydellisesti luopunut näkyväisistäkin suhteista pakanamaailmaan, että esim. avioliiton tullessa kysymykseen hän saa ennemmin vapaasti, ilman syntiä naida kastettujen joukosta vaikka oman äitinsä kuin ottaa itselleen vaimon ulkopuolelta kastettujen ja Israelin.

Se, mitä Paavali sanoo: »Sentähden me emme tästä lähtien tunne ketään semmoisena kuin hän on lihan mukaan - - -- siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut» (2 Kor. 5: 16 s.) soveltuu aivan tarkasti rabbiinien Talmud-lauselmiin, jos vain sanan »Kristuksessa» vaihdamme sanaan »pyhyydessä», joka tarkoittaa proselyyttikasteen vaikuttamaa Israelin kansan pyhää jäsenyysoikeutta.

Kun Jeesus nyt puhuu Nikodeemukselle uudestisyntymisestä, ei tämä ihmettele sitä siksi, ettei olisi kuullut muusta syntymisestä puhuttavan kuin syntymisestä luonnollisessa merkityksessä (3: 4). Jeesuksen puhe: »Jos ihminen ei uudesti synny, ei hän voi nähdä Jumalan valtakuntaa» oli hänelle jo ennestään tuttua, jos se lausuttiin pakanoille ja valtakunnalla tarkoitettiin näkyväistä juutalaiskansan jäsenyyttä. Mutta siitä, että Jeesus nyt puhui tämmöistä hänelle, aitojuutalaiselle, Nikodeemus joutui niin ymmälle, että rupesi ihmettelemään (3: 4). Silloin Jeesus puhumalla vedestä uudisti sanansa (3: 5) niin selvästi, ettei Nikodeemus voinut enää ymmärtää muuta kuin että oli kysymys proselyyttikasteesta (proselyytti s. o. luokse tuleva) pääsyehtona todelliseen Jumalan valtakuntaan, minkä ulkopuolella Nikodeemus juutalaisuudestansa huolimatta vielä seisoi. (Vaikka juutalaisuus puhuikin niin paljon uudestisyntymisestä, niin itse käsite sisälsi heillä jotakin muuta kuin »Hengestä syntymisen» (3: 8). Sen, että tämä käsite juutalaisilla oli arkista, havainnollista ja samalla kuitenkin vahvasti vertauskuvallista, voi todeta mainitun Tacituksen kohdan lisäksi niistä muista tapauksista, joissa Talmudin mukaan käytetään vastasyntyneen lapsen vertauskuvaa. Ne ovat: morsian hääjuhlassa, juutalaisen korkeakoulun johtaja häntä virkaan vihittäessä ja kuningas valtaistuinjuhlassaan, nämä kaikki ovat vastasyntyneen lapsen kaltaisia.)

Samoin kuin juutalaisten käsite uudestasyntymisestä oli »lihasta syntynyttä», samoin oli käsite Jumalan valtakunnastakin. Onneksi Nikodeemus käsitti sen verran Jeesuksen puheesta, että valtakunta, jossa Jumalan kansa ehdottomasti ja vaistomaisesti tottelee Jumalan kuninkuutta, oli yläpuolella hänen käsityskykynsä, kun kerran hän ei voinut käsittää edes sen näkemiseen etukäteen vaadittavaa pääsyehtoa, s. o. uudestisyntymistä. Ei jäänyt Nikodeemukselle siis enää muuta mahdollisuutta kuin kysymys: »Kuinka tämä voi tapahtua?» Israelin opettajana hän oli tottunut ymmärtämään, että juutalaisuuteen pyrkivän pakanan on ensin oppimalla Mooseksen laki ja perinnäissäännöt n ä h t ä v ä »v a 1 t a k u n t a» ja tultava sen omistukseen, hänet on kastettava (ja ympärileikattava) ja sitten hän on u u d e s t i s y n t y n y t Aabrahamin lapseksi, juutalaiseksi. Mutta nyt Jeesus puhui, että hänen on ensiksi oltava uudestisyntynyt, ennen kuin hän voi tulla näkemään Jumalan valtakuntaa, ja tämä uudestisyntyminen oli tuulen salaperäisyyteen verrattavissa. Nyt oli hänen edessään ihminen, jonka hän oli tunnustanut Jumalalta tulleeksi opettajaksi, mutta jonka opetus oli paljon vaikeampaa ymmärtää kuin Mooseksen, vaikka juutalaisen perimätiedon mukaan Mooses oli käynyt noutamassa opetuksensa taivaasta saakka. (On hyvin kuvaavaa, miten rabbiinit ovat Moosesta ihannoidessaan juuri siitä tunnetusta paikasta, missä puhutaan Jumalan sanan läheisyydestä (5 Moos. 30: 12) saaneet aiheen sille uskomuksellensa,että Mooses teki matkan taivaaseen asti lakia noutaaksensa. Näin selittää Jerusalemin Targum mainitun raamatunkohdan.)

Paimen ja lampaat.

Nikodeemuksen Mooses-uskon ottaakin Jeesus lähtökohdaksi selvittäessään hänelle tarkemmin kysymystä, kuinka hän luuli juutalaisena opettajana ymmärtävänsä Mooseksen opin, ja Talmudin kummallisesta suhtautumisesta päättäen oli yksi kohta, jonka edessä Nikodeemus mykistyi, nim. vaskikäärmeen merkitys (4 Moos. 21: 9). Rabbiinit puhuvat tämän yhteydessä kahdesta itsessään myös tärkeästä asiasta: taivaallisesta Isästä, jonka puoleen israelilaiset pelastuakseen muka katsoivat vielä enemmän kuin käärmeeseen, ja kuolleitten varmasta heräämisestä tulevaisessa elämässä. Käärmekertomusta käytetään todistamaan kuolleitten nousemuksen mahdollisuutta tähän tapaan: katso, jos Jumala kerran toimitti niin, että kuolettavan käärmeen kuvan avulla kuoleva uudistettiin eläväksi, eikö paljoa enemmän hän, joka itse on elämä, voi uudistaa kuolleet elämään. (Viisauden kirjasta (16: 6-8) luemme vaskikäärmeestä: »Sillä heillä oli terveyden merkki, että he ajattelisivat sinun lakisi käskyjä, sillä jotka kääntyivät sen merkin puoleen, ne tervehtyivät, ei katsomalla, vaan sinun kauttasi.» Myös kuultaa käärmeen merkityksen kaihtaminen Jerusalemin Targumista (4 Moos. 21: 8 s.): »Se, joka nosti sydämensä Herran sanan nimen puoleen, sai elää. Ja jokainen käärmeen purema ihminen, joka nosti kasvonsa rukouksessa taivaallisen Isänsä puoleen ja katsoi vaskikäärmeeseen, parantui.») Kumpikin opetusaihe, taivaallisen Isän armahtaminen ja kuolleista elämään nouseminen esiintyy myös Johanneksen selityksessä (3: 16). (Jatko 3: 16-21 on nähtävästi Johanneksen myöhemmin Pyhän Hengen valossa antama lisäselitys seurakunnalle, samoin sekin, mitä on kirjoitettu luvun loppuun (3: 31-36) lisävalaistukseksi Johanneksen ja hänen oppilaittensa väliseen keskusteluun. Kumpikin keskustelu käyttää havainnollisia vertauskuvia, edellinen uudestisyntymistä, tuulta, vaskikäärmettä, jälkimmäinen häätapoja, ja nämä vertauskuvat saavat apostolilta lisää hengellistä selitystä. Näissä selityksissä on monta muodollistakin yhtymäkohtaa, ja ne liittyvät läheisesti Johanneksen evankeliumin johdantoon, vrt. esim. 1: 4, 5 ja 3: 19, 20; 1: 10-12 ja 3: 32, 33.) Nikodeemus oppi vasta ristiinnaulitun edessä paremmin ymmärtämään Jeesuksen varhaisen puheen kirouksen puuhun ylennetystä käärmeestä. Silloin vasta Jeesuksen opetus päättyi, ja silloin Johanneskin ymmärsi enemmän kirjoittaessaan Jeesuksen kuoleman ja nousemuksen jälkeen evankeliumiinsa ne sanat (3: 16), joita Luther nimitti »pikku raamatuksi».

Vain Johanneksen evankeliumista löydämme kertomuksia, jotka koskevat Jeesuksen varhaista toimintaa Juudeassa ja hänen matkaansa Samarian lävitse ennen kuin hän aloitti varsinaisen galilealaisen toimintansa. Nämä kertomukset on esitetty niin havainnollisesti. ja yksityiskohtaisesti, että tuntuu kuin kertoja olisi ollut koko ajan mukana. Alkuperäisestä tuoreudesta puhuvat m. m. seuraavat seikat: tapahtuma on sijoitettu Sikariin, joka kuitenkin hyvin pian sen jälkeen menetti samarialaisen asujaimistonsa ja muuttui juutalaiseksi, koska se jo neljännellä vuosisadalla oli vakiintunut johtavien juutalaisten rabbien koti- ja opetusistuimen paikaksi. Talmudista voi myös nähdä, että pari vuosisataa j. Kr. ei enää olisi tullut kysymykseenkään, että juutalaiset olisivat menneet samarialaiseen kaupunkiin ja saaneet siitä ostaa ruokaa.

Suorin tie Juudeasta Galileaan kulki luonnollisesti Samarian halki, ja tätä tietä Josefuksen mukaan käyttivät aivan yleisesti galilealaiset, jotka muutenkin olivat vapaamielisempiä kuin Juudean juutalaiset. Nämä sitä vastoin useimmiten karttoivat heille vihamielistä ja saastaista Samariaa. Jos oli kysymyksessä matka etelästä (Juudeasta) pohjoiseen (Galileaan), niin he useimmiten tekivät kaarron itään ja kulkivat Jordanin itäpuolelta Perean kautta. (Usein liioitellaan tätä juutalaisten ja samarialaisten eristäytymistä siten, etteivät juutalaiset muka lainkaan kulkeneet Samarian kautta. He saattoivat joskus kulkeakin, samoin kuin samarialaiset Juudeassa (vrt. kertomusta laupiaasta samarialaisesta Luuk. 10: 33), mutta eivät matkallaan puuttuneet ystävälliseen seurusteluun. Tähän voisimme verrata sitä tilannetta, että juutalaisvihamielisten arapialaisten asuma nyk. Samarian pääkaupunki Nablus, ent. Sikem, on nykyäänkin se Palestinan kaupunki, joka on arapialaisten kiihkoisin keskus. Siinä suuressa kaupungissa ei asu juutalaisia eivätkä he mielellään liikukaan niillä main.) Jeesus ei ollut näin sidottu ennakkoluuloihin, hän vaelsi vapaasti Samarian lävitse (»hänen oli kuljettava Samarian kautta» 4: 4), koska se oli suorin tie Galileaan. Tosin Samarian puolijuutalaiset eivät kuuluneet hänen työalaansa, mutta hän joutui kuitenkin aivan arkisten asiain tähden seurusteluun samarialaisen, vieläpä naisen kanssa. Silloisen juutalaisen käsityksen mukaan miehen ei sopinut puhutella naisia, ja rabbiinisen lain mukaan ei juutalaisnaisellekaan saanut opettaa uskontoa. Mutta Jeesus rupesi rauhassa puhelemaan naiselle, vieläpä opettamaan häntä.

Samarian maisema.

Kertomuksen mukaan (4: 6) oli kuudes tunti päivästä silloin kun Jeesus seuralaisineen matkasta väsyneenä, tomuisena ja hikisenä saapui Jaakobin lähteelle, joka sijaitsee Sikemin solan suulla ja oli viiden roomalaisen valtatien yhtymäpaikkana. Tavallisesti kuulee tätä ymmärrettävän niin, että kyseellinen tuntimäärä merkitsee juutalaista vuorokauden jakoa ja että siis Jeesus istuutui lähteelle kello kahdentoista aikaan päivällä. Mutta tämä vuorokauden aika ei helposti sovellu kertomuksen kehyksiin. Ensiksikin evankeliumin kertomuksen mukaan Jeesus oli paluumatkalla Jerusalemissa huhtikuulla vietetyltä pääsiäisjuhlalta, ja tällä matkalla hän oli viipynyt Juudean maaseudullakin (4: 22). Vuodenaika olisi siis ehtinyt jo vähintäänkin toukokuuhun.

Mainittua vuodenajan olettamusta vastaan näyttää kyllä puhuvan 4: 35, jossa mainitaan: »Vielä on neljä kuukautta, niin elonleikkuu joutuu», ja Samariassa leikkuuaika on suunnilleen huhti- ja toukokuun välimailla. Mutta jos käsitetään jakeen alkuosa kirjaimellisesti, on johdonmukaisuuden vuoksi jatkokin niin käsitettävä, ja täten vainiot olisivat valkoiset jo neljä kuukautta ennen elonkorjuuta, mikä on mahdotonta. Jos emme katkaise Jeesuksen vertauskuvallista puhetta, niin koko jae samoin kuin edellinen ja seuraavakin on käsitettävä kuvaannollisesti, jos kohta kielen kuva-aineisto on otettu kaupungista ostetusta ruuasta ja ympäröivistä vainioista. Noin neljän kuukauden pituinen aika kuluu tällä lakeudella joulukuun, kylväjän kuukauden, ja huhti-toukokuun, leikkaajan ajan, välillä (vrt. 4: 36 -38). Tässä neljän kuukauden käsite olisi otettu kuvaamaan Messiaan valtakunnan kasvuaikaa. Jeesus oli juuri sanonut: »Minun ruokani on se, että teen lähettäjäni tahdon ja t ä y t ä n hänen tekonsa. Opetuslapsista sitä vastoin tuntui juutalaisen käsityksen mukaan, ettei vielä voi olla puhettakaan t ä y t t ä m i s e s t ä eli elon korjaamisesta, Messiaan valtakunta on nyt vasta kylvöasteella eli kuvaannollisesti puhuen: vielä on neljä kuukautta elonleikkuuseen. Heidän mielestään eivät samarialaiset, vielä vähemmän tuo nainen, olleet mitään kypsiä lyhteitä korjattaviksi. Mutta Jeesus, joka nyt juuri kylvää, uskaltaa iloita myös yhtaikaa leikkaajan ilossa (4: 36, 39, 41).

Jos siis oletetaan kertomuksen vuodenaika toukokuuksi, on huomattava, että juuri se kuukausi on tunnettu vaikeasta shirokkokuumuudestansa. Jos yleensäkin vaikeasti, niin kaikkein vähimmin tähän Palestinan vuodenaikaan soveltuu kuva oletetusta keskipäivän tunnista, koska silloin kertomuksen mukaan paljon liikuttiin: Jeesuksen seuralaiset menivät ostamaan ruokaa kaupungista, jonka asukkaat olivat valmiita myymään; samarialainen nainen tuli ammentamaan vettä, seuralaiset palasivat lähteelle, nainen meni kaupunkiin ja kaupunkilaiset tulivat lähteelle. Itämaisen tavan mukaan keskipäivällä levätään, jopa nukutaan. Ulkosalla liikkuminen on keskipäivän paahteessa aivan poikkeuksellista, saati sitten veden ammentaminen, mikä säännöllisesti tapahtuu iltaisin. Itämaiset perheet käyttävät näet vettä niin säästeliäästi, että vaimon illalla kantama vesiruukullinen riittää tavallisesti koko vuorokaudeksi, seuraavaan iltaan asti. Jotta voitettaisiin se ristiriita, mikä johtuu kyseellisestä keskipäivän ammentamisajasta, koetetaan usein selvittää vaikeus siten, että tämä huonomaineinen nainen valitsi poikkeuksellisen ammentamisajan keskipäiväksi voidakseen välttää muiden ammentavien naisten halveksivia katseita.

Jeesus ja samarialainen nainen.

Mutta vaikeudet poistuvat, jos juutalaisen vuorokausijaon sijasta ajatellaan roomalaista tuntijakoa, joka on sama kuin meilläkin on ollut tähän vuoteen asti. (Nyt lasketaan tunnit 1-24, juutalaiset ja roomalaiset laskivat päivälle ja yölle kummallekin 12 tuntia erikseen. Se vain oli eroa, että juutalainen tuntilasku oli auringon noususta laskuun, s. o. roomalaisen kellon mukaan kello kuudesta aamulla (ante meridiem) kello kuuteen illalla (post meridiem) l. nykyisen virallisen ajan mukaan klo kuudesta klo kahdeksaantoista.) On todennäköistä, että tämä kertomus samoin kuin koko neljäs evankeliumi, joka on kirjoitettu juutalaiseen tuntijakoon tottumattomille lukijoille ja kuulijoille, olisi käyttänyt juutalaisia tunteja vain selityksen kera, koska heti sen jälkeen niinkin yleinen asia kuin juutalaisten ja samarialaisten vihamielinen suhde on tarvinnut mukaansa selityksen. Vaikeudelta voisi vielä näyttää se, miksi ei puhuta yleisemmästä veden ammentamisesta, jos kerran oli ilta käsissä, mutta senkin vaikeuden poistaa se tosiasia, ettei Jaakobin lähde ole seudun ainoa. Siikarin kaupungin (uusi käännös: Sykar, nykyisin Askar, 3/4 km itään Jaakobin lähteeltä) itäreunalla on toinen lähde paljoa lähempänä kaupunkia. Samoin Nablus-kaupunki on rikas lähteistä.

Kertomuksessa on »elävä vesi» keskeisenä vertauskuvana. Palestinassa sillä tarkoitetaan luonnollisen vesisuonen vettä, joka pulppuaa joko avonaisena »lähteensilmänä» tai ihmiskäsien rakentamassa, kivistä muuratussa kaivossa, kuten tässä tapauksessa (1 Moos. 26: 19; 3 Moos. 14: 5). Laajat vuoriylänköalueet, kuten esim. Jerusalemin ja Betlehemin ympäristöt, ovat sitä Jumalan lahjaa vailla. Siksi näiden kaupunkien asukkaat vielä tänäänkin saavat tyytyä vain semmoiseen veteen, joka on koottu sadekuukausina (tammi-helmikuulla) katoilta kunkin talon alle, pohjakallioon koverrettuun huoneenkokoiseen sisterniin l. säiliöön. Täällä varastovesi helposti saa huonon maun, mutta silti helmikuussa satanut vesi tavallisesti saa kelvata vuoden loppuun, seuraavaan sadeaikaan asti. Sitä paitsi on myös huolehdittava siitä, ettei vesi karkaisi pois joistakin huomaamatta jääneistä kallionhalkeamista, joita Palestinan kalkkivuoressa on paljon. Tätä tunnettua asiaintilaa Jeremia käytti vertauskuvana: »Minut, elävän veden lähteen, he hylkäävät ja kaivavat itsellensä kaivoja, haljenneita kaivoja, jotka eivät vettä pidä» (2: 13). Jeesus vertaa itseänsä elävän veden antajaan (Myöhemmin Jeesus liittyen lehtimajanjuhlan vesiseremoniaan lausui: »Jos jonkun on jano, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon» (Joh. 7: 37, vrt. myös Jes. 12: 1).) , ja kuvaavaa kyllä monet rabbiiniset lauselmat vertaavat rabbeja sisterniin (keinotekoiseen vesisäiliöön), muttei tiettävästi milloinkaan elävään lähteeseen eikä elävään veteen. Jos rabbiinisessa kirjallisuudessa tahdotaan erikoista arvoa ja kiitosta osoittaa opettajalle tai oppilaalle, käytetään lausetapoja: »Hän on hyvin sementöity sisterni, joka ei päästä tippaakaan vettä hukkaan» tai »vesisäiliö, jonka vesivarasto vain lisääntyy.» (Kallion halkeamat tavallisesti täytetään semmoisella lujalla laastilla, jota valmistetaan rikkoutuneista saviastioista, kun ne ensin on muserrettu hienoksi jauhoksi. Tätä jauhamistyötä näkee usein tehtävän kaupunkien ulkopuolella.) Korkean veisun targum käyttää sen 4: 15:ssä mainittua elävän veden lähdettä lain sanojen vertauskuvana.

Nainen ei ymmärtänyt vesiopetuksen hengellistä merkitystä, vaan käsitti Jeesuksen puheen vedestä yhtä aistillisesti kuin koulunkäynyt Nikodeemus uudestisyntymisen. Kuitenkin Jeesus tahtoi jatkaa opetustaan ja rupesi puhumaan Messiaasta suoraan ilman vertauksia, paljon selvemmin tälle yksinkertaiselle naiselle kuin oppineelle Nikodeemukselle, jopa enemmän kuin vielä oli puhunut opetuslapsillensakaan. Nyt otettiin vesikuvauksen sijaan naisen avioelämä puheeksi, ja se oli tosiaankin niin huonolla kannalla, että juutalaisten kesken ei ulkonainen järjestysvaltakaan olisi voinut semmoista sallia. Syntisyytensä nainen ymmärsi, ja siitä tuli lähtökohta pitkälle eteenpäin. Että hänessä todellakin tapahtui muutos, näemme jo siitä ulkonaisestakin seikasta, että hän, samarialainen, kykeni tunnustamaan Messiaaksi tuon vieraan ihmisen, jonka hän jo viitan tupsuista ja kielimurteesta selvästi tunsi kuuluvan vihattuihin juutalaisiin. Nainen oli aina kuullut puhuttavan, että Garissim, se pyhä vuori, jota ei vedenpaisumuskaan kyennyt peittämään (Midrash-selitys viidenteen Mooseksen kirjaan sisältää kertomuksen, joka kuuluu lyhennettynä seuraavasti: Juutalainen rabbi matkusti Garissimin ohi matkalla Jerusalemiin. Hänelle sanoi samarialainen: »Garissim on siunauksen vuori, sitä vedenpaisumus ei peittänyt, koska Hesekiel (22: 24) sanoo: Sinä olet maa, joka ei saa sadetta vihan päivänä.» Rabbi vastasi: »Jos asia olisi näin, niin Jumala olisi kehoittanut Nooaa ottamaan siitä turvapaikan arkin sijasta.» Samarialainen väitti arkin olleen tarpeen Nooan koettelemiseksi. Rabbi vaikeni, mutta hänen muulinajajansa muisti vedota siihen, mitä 1 Moos. 7: 19 lausuu. - Rabbiininen kirjallisuus muuten vallan vilisee semmoisia kohtia, joissa samarialaisia moititaan ja julistetaan pannaan. Kristittyjä juutalaisia usein Talmud sanoo myös samarialaisiksi, niin että monesti on vaikea erottaa, mitä milloinkin tarkoitetaan.) , on Jumalalle otollinen palvontapaikka, ja että juutalaiset ovat kokonaan väärässä. Sanoessaan: »Pelastus on juutalaisista», tämä mies oli puhunut aivan vastoin sitä, mitä nainen oli koko ikänsä tottunut ajattelemaan. Mutta sittenkin tuo outo mies on Messias, josta kannattaa mennä ilmoittamaan kaupunkilaisille.

Samariassa Jeesus sai iloita uskosta, joka voi luottaa ilman tunnusmerkkejä. Pian sen jälkeen hänen, tultuaan juutalaisten alueelle, Galileaan, oli pakko valittaa: »Ellette näe tunnusmerkkejä ja ihmeitä, ette usko.» (4: 48). Kertomuksesta selviää, että kuninkaanvirkamies, yksi Herodeen upseereita, oli joutunut hätään, kun hänen poikansa sairasti kuolemaisillansa. Useinkin kuulee selitettävän, että kuninkaanvirkamies uskoi Jeesukseen Jumalan Poikana ja siksi lähti hänen apuansa pyytämään. Mutta kertomuksen mukaan luonriollisempaa on lähteä siltä pohjalta, että upseeri oli tavallinen juutalainen, joka lääkärien, avun pettäessä turvautui viimeiseen hätäkeinoon, saarnaajarabbiin. Mishnassa kerrotaan, että kun Rabban Gamalielin nähtävästi U. T:n Gamalielin pojan) poika oli vaikeasti sairaana, jolloin isä lähetti kaksi oppilastansa toisen rabbin luo pyytämään hänen esirukoustaan, tämä meni heti yläsaliin l. kattokammioonsa rukoilemaan. Palatessaan alas hän ilmoitti sanantuojille, että poika oli parantunut, koska hän oli itse tuntenut rukouksen aikana selvän helpotuksen tunteen. Kun oppilaat Gamalielin kotona totesivat, millä tunnilla poika oli parantunut, he huomasivat, että todellakin juuri samalla tunnilla, jolloin tuo rukoileva rabbi oli heille ilmoituksen antanut, »kuume oli lähtenyt pojasta, joka oli pyytänyt vettä.»

Tämä ynnä moni muu samantapainen Talmudin kertomus, jotka kylläkin kirjaanpano-iältään ovat U. T:a nuorempia, osoittaa kuitenkin, ettei rukouksella parantaminen ollut juutalaisille rabbeille vallan outo asia. On vain huomattava, että mainitun kertomuksen suorana jatkona puhutaan toisesta rabbista, joka viisaampana ja arvokkaampana oli »kuin herra Kuninkaan (Jumalan) edessä», niin ettei hänen arvolleen sopinut rukoilla s.o. pyytää suosionosoituksia Kuninkaalta samoin kuin tuon edellisen, joka kulki Kuninkaan edessä asioilla »palvelijan tavoin». Tällainen käsitys rukouksesta jää evankeliumien rinnalla kovin ala-arvoiseksi. Kertomuksen päämerkitys on siinä, että Jeesus sai lopuksi virkamiehen uskomaan ilman näkemistä, sen miehen, joka oli pyytämällä pyytänyt häntä tulemaan kotiinsa siinä toivossa, että hän ruumiillisella kosketuksellansa voisi parantaa kuten Elisa Naemanin (2 Kun. 5: 11).

Virkamiehellä oli aluksi heikko käsitys siitä, mitä Jeesus voisi t e h d ä, mutta opittuaan Jeesuksen luona uskomaan, mitä Jeesus on, hän voi rauhallisesti jäädä yötä viettämään lähteäksensä vasta seuraavana päivänä iloiten paluumatkalle. Luukkaan 8: 3 kertoo Herodeen taloudenhoitajan Kusaan vaimosta, joka palveli Jeesusta ja joka mahdollisesti on sama kuin tämän parannetun pojan äiti. Kertomus kuninkaan virkamiehestä (Alkukielen sana (4: 46, 49) kuuluu basilikos, s. o. kuninkaalle kuuluva, kuninkaallinen. Josefus käyttää samaa sanaa, kun on puhe kotimaisista hovimiehistä erotukseksi roomalaisista. Tämä virkamies »kuninkaan» hovista kuului Herodes Antipaan virkamiehiin, ja vaikka tämä ei omistanutkaan kuninkaan arvoa, vaan neljännysruhtinaan (Luuk. 3: 1), niin häntäkin usein kohteliaisuudesta nimitettiin kuninkaaksi (Matt. 14: 9). Ei ole tunnettua, oliko kyseellinen virkamies sotilas- vaiko siviilikuntaan kuuluva. Monesti sekoitetaan tämä juutalainen virkamies siihen roomalaiseen sadanpäällikköön, jonka vahvaa uskoa Jeesus kiittää (Matt. 8: 10, Luuk. 7: 9). Se ei-juutalainen sadanpäällikkö oli saanut alun uskolleen nähtävästi juuri tästä edellä tapahtuneesta juutalaisen virkamiehen asiasta, joka oli saman kaupungin asukkaita ja hänen esimiehiään.) loppuukin sanoihin: »Ja hän uskoi, hän ja koko hänen huonekuntansa.»

Hajaannuksen juutalaisilla on synagogia joka maassa, meilläkin suurimmissa kaupungeissa - mutta moniko kristitty on koskaan nähnyt siellä suoritettavat jumalanpalvelusmenot? Kumminkin sekin olisi hyödyllinen »museossa käynti». Synagoga on itse asiassa kristillisen kirkon äiti, jota sen jumalanpalvelusjärjestys tavallaan vieläkin muistuttaa. Kun Israel Baabelin maanpakoon vietynä menetti Jerusalemin pyhäkköineen, syntyi pyhäkön korvaukseksi synagogajärjestelmä. Rabbiinit tosin koettavat selittää sen alkaneen patriarkkain ajoilta, mutta V. T. ei missään puhu siitä. Varhaiskristilliset seurakunnat säännöllisesti syntyivät synagogissa, joihin Jerusalemista lähteneet apostolit olivat tervetulleita saarnamiehiä ja joissa myös pidettiin kristillisiä seurakuntakokouksia tavalliseen synagogatapaan rikkaat parhailla, köyhät huonoimmilla paikoilla. Tästä varoittaa Jaakob (2: 2).

Juutalaisille synagoga oli palvonta- ja laintutkistelupaikka. Synagogarakennusta käytettiin myös oikeushuoneena ja kouluna, joten se soveltui heidän kolmeen lainkäyttötapaansa. Sinne kokoontui markkinapäivinä, maanantaina ja torstaina, paikallinen neuvosto l. tuomiokunta tutkimaan syytöksiä ja panemaan toimeen rangaistuksia, joihin kuului myös ruoskinta sekä synagogasta sulkeminen ajaksi tai ainaiseksi: »Kavahtakaat ihmisiä, sillä he vetävät teidät oikeuksiin ja synagogissaan he teitä ruoskivat.» (Matt. 10: 17.) Jeesus puhuu Matt. 5: 22:ssa »Oikeuden» ja »Suuren Neuvoston» tuomiosta erottaen paikallisen ja Jerusalemin neuvoston oikeusasteet. Aluksi pidettiin jumalanpalveluksia vain sapatteina ja juhlapäivinä, mutta pian myös mainittuina markkinapäivinä, jotta ympäristön maaseutukansakin voisi ottaa niihin osaa. Maanantai ja torstai saivatkin siitä nimen »synagogapäivät».

Kapernaumin synagoga takasivulta.

Jerusalemissa ja muissa suurkaupungeissa oli useitakin synagogia, pienemmissä vain yksi. Huomattava kumminkin on, että niinkin tärkeä paikka kuin Kapernaum oli ollut joko vallan ilman synagogaa tai oli siellä ollut kovin pieni, kunnes muukalainen sadanpäämies lahjoitti sen komean rakennuksen (Luuk. 7: 5), jonka muhkeita raunioita nyt pystytetään entiselleen Gennesaretin rannalle. Paikassa, missä ei ollut synagogaa, kokoonnuttiin johonkin kotiin. Ainakaan varhemmin ei synagogaa aina rakennettu kylän korkeimpaan paikkaan, vaikkakin myöhemmät rabbiiniset lait niin säätävät, mutta nämä eivät aina tulkitse todellista asiaintilaa, vaan ihannetta. Jo varhain näyttää olleen sääntönä, ettei synagogaa saanut perustaa, ellei paikassa ollut vähintään kymmenen perheen päämiestä, joilla oli tarpeeksi aikaa palvontamenojen ja muun synagogapalveluksen suorittamiseen. Toisen säännön mukaan ei rukousta saanut toimittaa kasvot itään päin, koska se oli kielletty (Hes. 8: 16-18). Pyhäkössä toimitettiin rukous kasvot länttä kohti, joten länsi oli muuallakin sopiva. Suunnalla ei muuten ole tarkkaa väliä, koska Jumalan Läsnäolo leijailee koko Palestinan yllä. Myöhemmin käsketään rukoillessa katsoa pyhäkköä kohti l. etelään päin. Tästä seuraa, että Galilean synagogissa ovi useimmiten oli eteläpäässä, kuten on nähty raunioista.

Synagoga oli tavallisesti suorakaiteen muotoinen sali, jonka kattoa molemmilla sivuilla kannatti kaksi pylväsriviä. Näitten viimeiset pylväät pohjoispäässä kannattivat naisten parveketta. Jerusalemin puoleisessa, Galileassa siis eteläisessä, päässä salia oli koroke, jonka päällä oli matalaa kaappia muistuttava pyhä arkku, takaseinä pyhäkköä kohti. Korokkeen syrjällä, niin että lukija oli seurakuntaan päin, seisoi lukupulpetti, ja seurakunta istui penkeillä katsellen päin koroketta, pulpettia ja pyhää arkkua. Lukijan pulpetti saattoi myös toisinaan olla synagogan keskellä. Synagogapalvelijan paikka oli seurakunnan joukossa. Korokkeen edessä seurakuntaa katsellen istuivat »vanhimmat» eli kirjanoppineet (Matt. 23: 6). Papit lausuessaan siunauksen korokkeelta, lukija ja kääntäjät seisoivat katsellen seurakuntaan päin, ja samoin istui saarnaaja. Rukoiltaessa kaikki nousivat seisomaan, jolloin vanhinten ja esilukijan oli käännyttävä pyhää arkkua kohti, siis selin seurakuntaan (1 Kun. 8: 44, Daan. 6: 11, vrt. meikäläisen papin alttaritoimitusta). Esilukijan l. liturgin piti myös peittää päänsä. Juutalaiset huomauttavat, että Jumala erityisesti kuulee synagogassa toimitetut rukoukset, koska synagoga on juuri sitä varten ja koska Jumala oleskelee siellä, missä vähintään kymmenen kokoontuu rukoilemaan. Kymmenluku on johtunut siitä, että Jumala lupasi Aabrahamille säästävänsä Sodoman, jos löytäisi sieltä vähintäin kymmenen vanhurskasta. (Vrt. tähän Jeesuksen sanoja: »Missä kaksi tai kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellään.» Matt. 18: 20.) Synagoga rakennettiin paikan kivistä, mutta usein tuotiin aine kaukaakin, sillä parhaana rakennusaineena pidettiin valkeata kalkkikiveä, joka on kyllin pehmeätä koristehakkauksiinkin. Varsinkin Gennesaretin rantojen mustakiviselle basalttialueelle, Kapernaumiinkin, tuotiin sen suunnattoman suuret valkeat kivet jostakin kauempaa. Koristeaiheina käytettiin esim. seitsenhaaraista kynttiläjalkaa, pääsiäislammasta, rypäleitä, viiniköynnöksen lehtiä, granaattiomenoita, manna-astiaa, Aaronin sauvaa y.m.s. Lattiana oli parinkin metrin mittaisia kalkkikivilaattoja, katto oli tasainen. Useinkin puolen kolmatta metrin vahvuisissa seinissä oli kylliksi ikkuna-aukkoja.

Pyhässä arkussa säilytettiin lakia ja profeettoja, pyhiä kirjakääröjä, kallisarvoisissa, hopeahelaisissa koteloissa. Arkun edessä riippui raskas esirippu. Pyhäkön ikuisen tulen muistona paloi sen edessä pyhä lamppu. (Synagoga oli Jumalalle pyhitetty, eikä siellä siksi saanut nauraa, puhua eikä mennä sinne sateen suojaan. Vanhan kyläsynagogan sai myydä, kunhan ei sitä sitten muutettu pesu-, kylpy- tai parkitushuoneeksi, mutta kaupunkisynagogaa ei saanut myydä, koska vieraat olivat voineet lahjoittaa siihen.)

Jeesus synagogassa.

Jerusalemista on äskettäin tavattu kivikirjoitus, joka kertoo juutalaisesta synagogan rakentajasta ja kuuluu: »Theodotos, Vettenoksen poika, synagogan opettaja ja esimies, synagogan esimiehen poika synagogan esimiehen pojanpoika, teki valmiiksi tämän synagogan - - - ynnä majatalon - - - ulkomailta tuleville, minkä synagogan hänen isänsä olivat perustaneet ja vanhimmat ja Simonides.» Ensimmäiseen nimeen liitetty selitys voi johtaa täyteen selvyyteen siitä, mikä synagoga on kyseessä. Voidaan olettaa, että kreikkalainen nimi Theodotos on hellenisoitu juutalaisesta nimestä Joonatan (kumpikin.suomeksi Jumal'anto), kuten tiettävästi usein tähän aikaan tapahtui. Mutta vaikeata on ymmärtää hänen isänsä latinalaisen nimen Vettenus johtuvan jostakin juutalaisesta nimestä. Pikemminkin se on sellaisen orjan tyypillinen nimi, jonka omistaja on ollut nimeltä Vettius. Niinpä voidaan olettaa, että kyseessä on sama Vettius, jonka tiedetään olleen Ciceron rahaasiamiehenä, ja että se henkilö, jonka nimi oli Vettenus, aika-arvion mukaan sopii olemaan yksi niitä juutalaisia, jotka Pompeius vei mennessään Roomaan orjiksi (64 e.. Kr.). Nämä Roomaan viedyt juutalaiset orjat ja heidän sukunsa vapautettiin kuitenkin myöhemmin, ja he saivat palata Jerusalemiin. Näistä sitten muodostui se joukko, joka väitteli Stefanusta vastaan, »Libertinien», vapautettujen synagoga (Ap. t. 6: 9). Löydetty kivipiirros voi olla peräisin juuri tästä synagogasta, joka oli Stefanuksen kiivaitten vihollisten kokouspaikka. On ymmärrettävää, että nämä vieraalla maalla paljon kärsineet juutalaiset olivat oppineet vielä kiihkeämmin kiivailemaan Jerusalemin temppelin puolesta kuin kotimaiset juutalaiset ja että he olivat pystyttäneet majatalonkin maailmalta palaaville uskonveljilleen. Tämän olettamuksen mukaan sopisi aika-arvioon se, että Theodotos rakennutti synagogansa niinä vuosina, jolloin Jeesus kahdentoista vuotiaana kävi Jerusalemissa, ja sekin, että saman Theodotoksen käsi, joka oli sormiellut tätä synagogan seinäkirjoitusta, sormieli myös niitä kiviä, joilla kolmekymmentä vuotta myöhemmin Stefanuksen ruumis muserrettiin.

Perjantai-iltaisin puhalsi synagogapalvelija kolmesti torveen synagogan katolla, ensin merkiksi lepopäivän lähestymisestä, sitten työn lopettamisesta ja sitten sapattilampun sytyttämisestä joka kotiin. Sapattiaamuna oli kiirein askelin riennettävä synagogaan, josta rabbiinisäädös taas käski palaamaan hitain ja vitkastelevin askelin. Vanhinten säännöt määräävät myös joka hetken ja liikkeen rukouksia luettaessa, muttei ainakaan Jeesuksen aikana Galileassa vielä noudatettu niin ankaria säädöksiä, vaan ohjelmassa oli tilaa yksityisen vapaudelle. Varsinkin hajaannuksessa elävät juutalaiset tunsivat kyllä sen, että kaikkialla synagogissa samalla hetkellä samoin sanoin, samoin tavoin, samoin rukouksin ja samoja pyhän kirjan paikkoja lukien lähestyttiin samaa Jumalaa, liittävän kansaa yhteiseen keskukseensa, Jerusalemiin. Jerusalemista saapuva rabbi tai saarnamies oli maaseudulla tai hajaannuksessa erikoisen tervetullut, vaikkakin kaikki vaeltavat kansalaiset saivat lämpimän sapattikestityksen, minkä he palkitsivat viimeisillä Jerusalemin uutisilla.

Synagogan arvohenkilöitä olivat vanhimmat, joiden johtajana oli synagogan esimies (Mark. 5: 22). Hänen piti johtaa jumalanpalvelusta, vaikkakaan hänen ei sopinut itse esiintyä: hänen piti valita lukemaan ja rukoilemaan kykeneviä henkilöitä ja ottaa vastaan näihin tehtäviin tarjoutuvia (vrt. Ap. t. 13: 15). Synagogapalvelija pani toimeen esimiehen määräykset, kävi kutsumassa lukijat ja toi pyhästä arkusta kirjakääröt sekä vei ne taas talteen. Hänen hoidettavanaan oli sitä paitsi usein alkeiskoulun opettajan toimi, josta syystä tähän virkaan pyrkiviä arvosteltiin hyvin ankarasti. Hänen piti myös saarnata, ellei saatu ketään sopivaa kokousväestä. Saarnaa ei tosin ollut säädetty pakolliseksi, joten se voi jäädä poiskin, ellei ilmaantunut halullista saarnaajaa. Lisäksi tarvittiin meturgeman l. kääntäjä, jonka oli käännettävä luettu heprealainen raamatunpaikka kansan kielelle. Lukija ei saanut itse kääntää, jottei sekoitettaisi tekstiä ja käännöstä. Kääntäjänä piti olla toinen henkilö, joka ei saanut käyttää kirjaa, jottei raamattua halvennettaisi.

Jumalanpalveluksen aloitti liturgi lausumalla yhden tai kaksi rukousta. Sitten lausuttiin yhteisesti uskon tunnustus esilukijan johdolla, ja sen jälkeen oli taas rukous. Sitten meni siihen tehtävään valittu pyhän arkun luo »kantamaan uhrin», s.o. lausumaan määrätystä »Kahdeksantoista»-liturgiasta seitsemän rukousta (ks. liitteitä). Ennen seitsemättä kokoontuivat saapuvilla olevat Aaronin jälkeläiset s.o. papit kohotetuin käsin lausumaan papillisen siunauksen (4 Moos. 6: 24 s.). Myöhempinä aikoina liitettiin loppuun vielä rukous, joka vastasi pyhäkön päivittäistä uhria.

Liturgian jälkeen seurasi lain lukeminen lukupulpetilta. Sapattina kutsuttiin tähän ainakin seitsemän henkilöä, joista kukin luki vuorollaan kolme jaetta. Talmudissa sanotaan, että lukijaksi ensin kutsuttiin Aaronin jälkeläinen, sitten leeviläinen ja sitten viisi muuta. Kun tämä järjestys kuten papillisen siunauksen toimittaminenkin on kulkenut isältä pojalle, niin vieläkin tiedetään, ketkä ovat Aaronin jälkeläisiä ja ketkä leeviläisiä. Lukijan vieressä seisoi meturgeman kääntäen jae jakeelta. Sitten luettiin kappale profeettoja, »haftara». Tätä käännettiin joka kolmen jakeen perästä, sillä sitä ei pidetty samanarvoisena kuin lakia. Nykyisen järjestyksen mukaan ehditään laki loppuun vuodessa; muinoin olivat lukukappaleet niin paljon lyhyempiä, että lukeminen kesti noin kolme vuotta. Juhlina luettiin juhla-aiheista. Nykyjään kuuluu Jeesuksen Nasaretin synagogassa lukema kappale (Jes. 61: 1 2) Sovituspäivän lukemistoon, ja koska se on juhlapäivä, on se voinut jo silloin olla sama. Sama henkilö voi toimittaa alkurukoukset, »Kahdeksantoista» sekä profeetallisen lukemisen. Säännöllistä laulua ei mainita. Vain juhlina laulettiin vuorolauluina Hallel, s.o. Ps. 113-118.

Erityisiin Talmudin sääntöihin kuului, että rukousten johtajaa oli pyydettävä kolmesti. Ensimmäisellä kerralla hän kieltäytyy synagogan esimiehen tarjoamasta suuresta kunniasta, toisella kertaa valmistautuu lähtemään ja vasta kolmannella nousee hitaasti ja menee verkkaisin askelin lukijan paikkaan. Saarnaajasta sanotaan, että hänen toimensa oli yhtä ansiollista kuin jos hän olisi uhrannut verta ja rasvaa polttouhrialttarilla, ja hänen päälleen tuli Pyhä Henki. Saarna oli niin yleinen jumalanpalvelusmuoto Jeesuksen aikana, että paikoittain mainitaan saarnaa sapatinpitämiseksi. Kansa kuunteli mieluummin haggadaa kuin halakaa, s.o. mieluummin legendain maustamaa pyhän historian kertomista ja siihen perustuvaa lohdullista tulevaisuuskuvausta kuin lain tulkintaa ja käskyjen mieleen teroittamista. Suositulta saarnaajalta vaadittiin lisäksi miellyttävää ulkonäköä, sulavaa puhetaitoa ja sointuvaa ääntä, mitkä vaatimukset lienevät voimassa meidän päivinämmekin. Saarnaaja ei saanut olla liian henkilökohtainen. Kiintoisuuden saavuttamiseksi käytettiin usein kummallisiakin keinoja vertausten, kertomusten ja legendojen lisäksi. Niinpä kerrotaan rabbi Akiban kysyneen huomatessaan kuulijainsa alkavan nukkua: »Miksi oli Ester Persiassa 127 maakunnan kuningatar? Siksi, että hän oli Saaran jälkeläinen ja Saara eli 127 vuotta.» Toinen rabbi taas herätti nukkuvia lausuen: »Muuan nainen Egyptissä synnytti 600 000 lasta yhdellä kertaa. Se oli Jookebed, Mooseksen äiti, sillä Moosesta pidetään Israelin kaikkien 600 000 miehen arvoisena.

Toisinaan saarnaaja selitti juhlien ja juhlamenojen merkitystä. Toisinaan hän otti lähtökohdaksi lauseen laista ja selitti sitä samantapaisilla profeettain ja »kirjoitusten» lauseilla. Tätä sanottiin »helmien pujottamiseksi nauhaan». Saarnan lopussa tavallisesti viitattiin Messiastoivoon ja lopetettiin rukouksella.

Saarnaajan pyrkimyksenä valitettavasti useinkin oli enemmän oman oppinsa osoittaminen j a maineen pyyntö kuin kuulijain hyöty. Hyvä saarnaaja taas koetti muinaisuuden ihmeellisiä tapauksia ja suuria Jumalan miehiä kuvaten valaa kansaan uutta rohkeutta innolla vaeltamaan Herran pelossa. Pääasia tällöin oli, ettei saanut pienentää suuria muistoja; suurentelemisesta ei kukaan pahastunut. Haggada oli kansan mielialuetta, jolla hurskas mielikuvitus sai liikkua vapaana todellisuuden kahleista. Eläytyessä suuriin muistoihin ajatus pyrki myös tulevaisuuteen, »tulevaan maailmanaikaan, jolloin Herra oli pelastava Israelin.» Raamattutietonsa kansa yleensä hankki synagogassa, sillä harvalla olisi ollut varaa kirjakäärön ostoon.

Jerusalemin jemeniläis-juutalaisten johtaja.

Jeesus käytti puheissaan tavallista sen ajan saarnakieltä. Talmudissa sanotaan, että »Jumala kätki Aaronin ikuiseen elämään». Sanotaan myös, että »kun iloisen sanoman (evankeliumin) julistaja tulee, on Juuda oleva ensimmäisenä sitä julistamassa.» Rabbi Johanan ben Sakkai (60-90 e. Kr.) käytti sanontaa »Isämme, joka on taivaissa.» Selvä rabbiininen tyyli on Jeesuksen sanoissa: »Mitä kuolleitten ylösnousemukseen tulee, ettekö ole lukeneet, mitä Jumala on puhunut teille sanoessaan:'Minä olen Aabrahamin Jumala ja lisakin Jumala ja Jaakobin Jumala?' Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien.» (Mark. 12:26). Selvää haggadaa mainitaan hänen esittäneen vain kerran: »Minä sanon teille totuudessa:monta leskeä oli Elian aikana Israelissa, kun taivas oli suljettuna kolme vuotta ja kuusi kuukautta ja suuri nälkä tuli koko maahan, eikä Eliaa lähetetty kenenkään heidän luoksensa, vaan ainoastaan leskivaimon luo Siidoninmaan Sareptaan. Ja monta pitalista miestä oli Israelissa Elisa profeetan aikana, eikä kukaan heistä tullut puhdistetuksi, vaan ainoastaan Naeman, syyrialainen.» (Luuk. 4:25). Vastustaessaan kirjanoppineita Jeesus ei ahdista haggadaa vaan halakaa, mutta se, ettei hän yleensä puheessaan käytä haggadan mielikuvituksen värittämiä legendoja, osoittaa kuitenkin hänen hylkäävän ne. Juutalaiset käsittelivät näet historiaa omaperäisellä tavallaan:aikamäärät, vuosiluvut ja tapahtumat olivat sivuseikkoja; pääasiana oli kaikkialla huomata käskyjen noudattamista ja rikkomista, vanhurskautta ja syntiä, Jumalan armoa ja rangaistusta.

Luukas kertoo, että Jeesus »opetti heidän synagogissaan, ja kaikki ylistivät häntä. Ja hän saapui Nasaretiin, jossa oli kasvatettu, ja meni tapansa mukaan synagogaan ja nousi lukemaan» (4:15 s.). Todennäköisesti Jeesus tällöin toimi liturginakin, vaikkei sitä mainita. Markus (12:29) mainitsee muuten Jeesuksen lausuneen sheman. Mutta muitten luettua lakia Jeesus avasi päivän »haftaran» lukeakseen ja saarnatakseen siitä. Kun hänet sitten karkoitettiin kotikaupungistaan, hän otti oleskelupaikakseen Kapernaumin, jonka synagogassa hän sai saarnata, koska hän oli parantanut sen rakentajan pojan ja sen esimiehen Jairuksen tyttären.

»Tämän kuullessaan kaikki,
jotka olivat synagogassa,
tulivat kiukkua täyteen«
(Luuk. 4:28.)

Nasaretin synagogan surullisen merkityksen ymmärtää selvemmin ajatellessa, että tämänkin seurakunnan jäsenet huokailivat rabbiinisen lain henkeä salpaavassa vankeudessa. Nyt oli tullut heidän keskelleen se, joka sanoi antavansa Jesajan ihanan lupauksen mukaan »vangeille vapautuksen, päästävä sorretut vapauteen» (Luuk. 4:18). Ja vaikka »kaikki lausuivat hänestä hyvän todistuksen ja ihmettelivät niitä armon sanoja, jotka lähtivät hänen suustaan», niin kuitenkin he loukkaantuivat hänen köyhään ulkomuotoonsa, sanoen: »Eikö tämä ole Joosefin poika?» Jeesus julisti Messiastehtävänsä ohjelman, kansa ymmärsi hänen tarkoituksensa, mutta profeetta ei kelvannut kotikaupungissaan: »Hän tuli omaansa; mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan» (Joh. 1:11).

Jeesus oli syksyllä saapunut juhlalle Jerusalemiin. Ei varmaan tiedetä, mikä juhla tässä on kyseessä, mutta tavallisimmin se käsitetään lehtimajanjuhlaksi. Syksyllä, elokuussa, vietettiin kumminkin myös »puujuhlaa», jolloin halulliset lahjoittajat toivat vapaaehtoisesti pyhäkköön uhritoimituksissa tarvittavan puuvaraston. Syyskuussa vietettiin uuden vuoden aloittajaisiksi »torvijuhlaa», joka on saanut nimensä juhlamenoihin kuuluvasta torvien soitosta, ja tämä juhla olisi luultavin kertomuksen tapahtuma-ajaksi.

Evankeliumin mainintaa: »Ajoittain astui näet enkeli alas lammikkoon ja kuohutti veden» (5:4) ei ole käsitettävä kirjoittajan eikä Jeesuksen käsitykseksi, vaan kansan luuloksi. (Uuden Testamentin selitysteos sanoo, että tämä jae ja edellisen loppu, »jotka tosin ovat sopusoinnussa 2:sella ja 3:nnella vuosisadalla vallinneen kirkollisen käsityskannan kanssa ja joilla on liittymiskohtia myöskin raamatullisessa katsantokannassa (vrt. 1:51), puuttuvat vanhimmista kreikkalaisista käsikirjoituksista ja ovat nähtävästi ennen toisen vuosisadan loppua alkuperäiseen tekstiin liitetyt.» Mainitun selitysteoksen käsitys kohdasta 1:51 tuntuu oudolta, sillä siinä puhutaan enkelien liikehtimisestä Messiaan tähden, eikä Betesdan enkelillä ole Messiaan kanssa mitään tekemistä.) Itämaisten kansojen pakanallisten käsitysten mukaan kaikissa lähteissä on jotakin salaperäistä, esim. niissä uskotaan asuvan henkiä, toisissa hyviä, toisissa pahoja. Kuumista lähteistä, esiin. Tiberiaan luona sijaitsevista, vallitsee se käsitys, että henget maan alla kuumentavat veden, joka siksi on erittäin parantavaa. (Näissä kuumissa terveyslähteissä olen ollut mukana kylpyväen seurassa satoja kertoja. Sinne tulvailee erittäinkin kevätkautena väkeä ympäri Palestinan ja naapurimaista sekä samaan tungokseen myös paikalliset Tiberias-kaupungin asukkaat, koska vallitsee semmoinen uskomus, että juuri keväällä lähteitten vesi parhaiten parantaa. Liikuttavaa on nähdä sairaita kannettavan sinne paareillakin kaupungista ja niistä telttaryhmistä, joissa kaukaa tulleet beduiniperheet asuvat sillaikaa kun terveyslähteitä käyttävät. Terveyslähteillä isännöi juutalainen synagoga, joka pitää kylpylää avoinna kaiket päivät, sapatitkin. - Ks. tarkemmin Saarisalo, Mooses lääkärinä s, 40.) Monet Palestinan lähteistä ovat ajoittain syöksyviä eli kuohahtelevia, ja tästä kansa sai aihetta taikauskoiseen luuloon enkelistä tai hengestä, jonka se oli saanut pakanakansoilta. Nytkin on Jerusalemissa ajoittain kuohahteleva Marian lähde, muinainen Giihon (nimi merkitsee ulos syöksyvää eli kuohuvaa), josta ajoittain kuohahteleva vesi menee Hiskian rakentamaa tunnelia myöten Siloan lammikkoon (ks. tarkemmin Saarisalo, Jordanin ja Jerusalemin raunioilta, Valo, A, nide 73, s. 1177 s.). Jotkut tutkijat, esim. Alt, ovatkin siksi lausuneet sen mielipiteen, että tämä lammikko olisi sama kuin Betesdan lammikko, jonka paikaksi perimätieto esittää liki Stefanus-porttia sijaitsevan Birket israin-lammikon. Perimätiedon paikka on vain suuri sadevesisäiliö eikä lähettyvillä ole mitään lähdettä, sillä koko ympäristön ainoa on Marian lähde. Silti on otettava lukuun sekin mahdollisuus, että muinainen lähde olisi kuivunut (vaikka kertomus tosin edellyttäisi sen niin voimakkaaksi, ettei tätä mahdollisuutta tarvitsisi ottaa huomioon), sillä kaivauksissa on löydetty esim. Oofel-kummulta muinoin toiminut lähde kuivuneena.

Katolisten pyhimysvoimalla tekemät ihmeet lienevät sukua tämän lähteen parannusvoimalle, sillä molemmissa tapauksissa voi sairaan luja luottamus avunsaamiseen parantaa hermosairauksia ja hermojen tilasta johtuvia vammoja tavalla, joka on sukua meikäläisten lääkärien käyttämälle hypnoosilla parantamiselle. Voisi nimittäin olettaa, että veden parantavaisuusmaine olisi loppunut, ellei vuosikymmenien kuluessa todella kukaan olisi parantunut. Silti ei parantumisia tarvinnut tapahtua, kun kaikista viidestä pylväskäytävästä ryntäsi ihmisiä niin meluisasti kuin itämaalaiset osaavat ja niin nopeasti kuin kunkin raihnaisuus suinkin salli, ja joka suunnalta laskeuduttiin veteen. Silloin jäi sairaille aina se mieli, että joku toinen ehti jo ennemmin, ja siksi ei juuri hän voinut parantua.

Kertomuksen kiintoisin kohta on Jeesuksen parannustyön ja rabbiinisten säädösten joutuminen ristiriitaan, mistä seurasi se, että juutalaiset tästä lähtien alkoivat vainota Jeesusta ja tavoitella häntä tappaakseen. Siinä mielessä tämä juhla siis oli Jeesuksen elämässä käännekohta, yksi »penikulmapatsas», jollaisiksi voimme nimittää viittä Johanneksen hänen tekemikseen esittämää tunnusmerkkiä (Koko evankeliumissa ei näet esiinny muuta kuin nämä viisi tunnustekoa:2:11; 5:9; 6:11; 9:7; 11:44.) , koska kukin niistä yhä enemmän kärjisti hänen suhdettaan juutalaisiin ja käänsi suuntaa aina selvemmin päin Golgataa. Juutalaiset vihastuivat ensiksikin siitä, että Jeesus oli käskenyt parantamansa miehen kantaa vuodettansa, vaikka oli sapatti. »Isien perinnäissäännöt» kielsivät kaiken kantamisen, ja tämän sanan sisältö oli niin tarkkaan määritelty, että rahakukkaronkin kantaminen oli kielletty (myöhemmin nenäliinankin), samoin oli suuri synti, jos räätäli unhotti aattona neulan rintaansa ja »kantoi» sellaista kuormaa sapattina. Samoin on säädetty:sapattina ei saa pukea ylleen mitään, mikä myöhemmin tuntuisi vaivaavan ja täytyisi irroittaa kannettavaksi, koska se silloin olisi kuorma. Sapattina eivät naiset saa pitää koristeita, jotteivät näytellessään niitä toisille joutuisi irroittamaan niitä ja siten kantamaan kuormaa. Kantamisesta oli muuten monenlaisia säädöksiä sen mukaan, mikä paikka oli kyseessä (ks. liitteitä). Erityisesti on huomattava, että elävää ihmistä sai kantaa paareilla, joita pidettiin vain tämän seuralaisina. Koska ihmisillä oli liikkumislupa, mutta sairas ei päässyt liikkumaan, sopi häntä auttaa. Samoin on nykyaikana lupa työntää lapsenvaunuja. Sen sijaan vainajien kantaminen paareilla oli kielletty.

Saatuaan kuulla, että Jeesus oli sapattina tehnyt parannustyön, juutalaiset vainosivat häntä (5:16). Oli nimittäin myös tarkasti määrätty, ettei saa mitään parantamista tehdä sapattina, sillä sairaan muuttaminen terveemmäksi on työtä. Tästä johtuvat myöhemmätkin säädökset, että sapattina ei saa panna vanutukkoa korvaan, joskin saa pitää ennen panemaansa. Haavalla saa pitää sellaista laastaria, joka estää sen pahenemasta, muttei sellaista, joka parantaa. Ei saa panna kuumia eikä kylmiä kääreitä, ei lastoittaa luita eikä tehdä leikkauksia, ei myöskään antaa oksennuttavia lääkkeitä. Kuitenkin saa kylpeä terveyslähteissä, muttei saa kantaa kotiin käyttämiänsä pyyhkeitä. Siis Betesdassakin oli sairaitten lupa kylpeä sapattina, vaikka olisivatkin siitä parantuneet, mutta Jeesuksen parannus oli laitonta. Sapattina saa myös tehdä ympärileikkauksen (vrt. Joh. 7:22) ja auttaa juutalaista lapsensynnyttäjää, jonka vuoksi saa rikkoa sapattia muutenkin esim. tulen teolla, ruuan valmistamisella, veden kuumentamisella y.m. Samoin sopii proselyyttinaista auttaa, mutta hänen takiaan ei saa tehdä muita sapattirikoksia. Pakanavaimolle ei saa sapattina antaa mitään synnytysapua, ei vapaasti eikä maksusta eikä kiukun tai koston pelostakaan.

Näitten rabbiinisten sanansaivartelujen arvon ja pohjan Jeesus tulkitsee sanoessaan (5:41, 45): »Minä tunnen teidät ja tiedän, ettei teillä ole Jumalan rakkautta itsessänne. - - On olemassa se, joka teitä syyttää, Mooses, johon te panette toivonne.» Samoin myöhemmin puhuessaan samasta tapahtumasta: »Eikö Mooses antanut teille lakia? Ja ei kukaan teistä lakia täytä. Älkää tuomitko näön mukaan, vaan tuomitkaa oikea tuomio.» (Joh. 7:19-24). Farisealaiset rabbit takertuivat lain kirjaimeen ja tekivät lain lisäyksiä »omassa nimessään» (5:43) (Jeesus tässä tarkoittaa sanoillaan erityisesti sellaista Messiasta, joka tulee omassa nimessään ja. jollaisia sitten esiintyi yhtä mittaa. Noin sata vuotta tämän Jeesuksen puheen jälkeen esim. sai BarKokba (»tähden poika», muka »tähti Jaakobista») tuhannet nousemaan kapinaan ja lähtemään kuolemaan puolestansa, vaikka hän »etsi omaa kunniaansa» ja tahtoi pystyttää sellaisen valtakunnan, joka oli »tästä maailmasta». - Mutta nämä sanat soveltuvat myös rabbien ja lain suhteeseen, sillä rabbit opettivat, että suurempi arvo kuin Mooseksen lailla oli Mishnalla, isien tekemällä lain selityksellä ja suurempi arvo kuin Mishnalla oli Talmudilla, myöhempien isien, ja heidän itsensä tekemällä Mishnan selityksellä, käskyillä, joita he antoivat »omassa nimessään».) vaatien kansaa niitä noudattamaan, mutta lain hengen he syrjäyttivät. Sapattilepo on Jumalan antama ihmisten hyödyksi ja tarkoittaa jatkuvan arkityön välttämistä, mutta silti sapattina »kyllä sopii hyvää tehdä». Sitä vastoin rabbiinisten lakien noudattaminen ja niitten alituinen muistutteleminen tekee sapatista kaikkein raskaimman työpäivän, koska joka askel ja liike on tarkasti määrätty ja muistettava. Heidän säädöstensä ies oli itse asiassa raskaampi taakka kuin sairaan vuode, ja sairaalle tuskansa kärsiminen aivan yhtä hyvin työtä kuin Jeesuksen laupeudentyö. Rabbiinit tahtoivat o p i s s a pitää yllä luulemaansa Jumalan kunniaa, vaikkapa se vahingoittaisikin ihmisiä, Jeesus taas tahtoi julistaa Jumalan armoa ja rakkautta t o i m i e n, kuten Isäkin toimii (5:17). Jumalahan jatkaa luomistyötänsä joka aika pitämällä huolta luomakunnastansa; yksikin sapatti, jolloin Jumala pitäisi tästä lepoa, riittäisi saattamaan koko maailman sekasortoon ja turmioon.

Seuraavassa pari esimerkkiä Koraanista ja sen ympärille versoneesta kirjallisuudesta, joka on ammentanut »lisätietonsa» yleensä samoista hämäristä lähteistä kuin apokryfiset evankeliumitkin ja jollaisia Paavali tarkoittaa sanoessaan: »Epäpyhiä ja ämmäin taruja karta -» (1 Tim. 4:7).

Jeesuksen syntymästä puhuu Koraani yhdeksännessätoista l. Mirjamin luvussa:'Mainitse kirjassa Mariasta, että kun hän lähti perheensä luota itäänpäin ottaen hunnun piiloutuakseen heiltä, ja me lähetimme henkemme hänen luokseen, niin tämä otti hänen edessään täydellisen miehen muodon. Maria sanoi: »Minä pakenen luotasi armon Jumalan turviin; pelkäätkö sinä häntä?» Hän vastasi: »Minä olen vain Herrasi lähettiläs lahjoittaakseni sinulle pyhän pojan.» Maria sanoi: »Kuinka minulla olisi poika, kun ei mies ole koskaan minuun koskenut, enkä minä ole siveetön.» Hän vastasi: »Niin on oleva. Herrasi on sanonut: Helppoa tämä on minulle, ja me teemme hänestä ihmiskunnalle minun armoni merkin, sillä se on päätetty asia.» Niin hän siitti lapsen ja vetäytyi hänen kanssaan kaukaiseen paikkaan. Ja synnytystuskat tulivat hänelle palmunrungon luona. Hän sanoi: »Oi, jospa olisin kuollut ennen tätä ja joutunut kokonaan unhoon.» Silloin joku huusi hänen alapuoleltaan: »Älä murehdi.» Sitten hän tuli lasta kantaen omaistensa luo. Nämä sanoivat: »Oi Maria, Aaronin sisar, nyt olet tehnyt pahoin; ei isäsi ollut paha mies eikä äitisi irstas.» Ja hän teki heille merkin viitaten lapseen. He vastasivat: »Kuinka me puhuisimme hänen kanssaan, joka on pienokainen kehdossa?» Lapsi sanoi: »Totisesti, minä olen Jumalan palvelija; hän on antanut minulle kirjan ja tehnyt minut profeetaksi.»'

N.s. »profeettain puhekokoelmassa» (Kisasu 1-Anbija) kerrotaan:'Eräänä päivänä Maria oli miehensä taloon ripustanut verhon, jonka takana hän aikoi kylpeä. Silloin ilmestyi Gabriel kauniin nuoren miehen muodossa. Maria pelkäsi ja sanoi: »Minä etsin Jumalalta turvaa sinua vastaan, jos sinä pelkäät häntä.» Gabriel sanoi: »Herrasi on lähettänyt minut luoksesi, jotta sinulle annettaisiin kaunis lapsi.» Maria sanoi: »Mistä minulle lapsi tulisi, sillä ei kukaan mies ole minuun koskenut, enkä minä ole pahantekijä.» Sitten Gabriel lähestyi Mariaa ja hengitti hänen päälleen. Muutamat sanovat, että Gabriel hengitti hänen hihalleen, muutamat hänen kaulalleen, muutamat hänen kohdulleen. Muutamat sanovat, että tämä henkäys oli Aadamilta tullut aivastus, jonka Gabriel oli säilyttänyt. Maria puhui raskaudestaan serkulleen Joosefille, jonka piti tulla taloon. Tämä suruissansa lausui epäilyksiänsä hänestä, ja saatuaan kehoituksen puhua vapaasti, virkkoi: »Ei mikään viljelys kasva ilman siementä, eikä ole siementä ilman puuta.» Maria sanoi: »Jos sanot Jumalan ensiksi tehneen puut, oli ne saatu aikaan ilman siementä; ja jos hän ensin teki siemenet, niin ne syntyivät ilman puuta.» Joosef sanoi: »Onko lapsi syntynyt ilman isää?» Maria vastasi: »On, ilman vanhempia, juuri kuin Aadam ja Eeva.» Joosef myönsi ja peräytti epäilyksensä. Silloin Maria kertoi hänelle Gabrielin tuomista hyvistä uutisista.

Jeesuksen sanotaan puhuneen äitinsä kohdussa sanoen: »Minä ylistän Jumalan pyhyyttä.» Kun hänen synnyttämisensä päivät lähestyivät, käskettiin Marian mennä Betlehemiin, jotteivät hänen omaisensa vahingoittaisi lasta. Maria ja Joosef menivät Gabrielin opastamina. Kun synnytystuskat alkoivat, laskeutui Maria ratsunsa selästä lepäämään taatelipuun alle. Silloin Kristus syntyi. Heti ilmestyi lähde, jossa enkelit kylvettivät lapsen. On sanottu, että Jeesus silloin sanoi äidillensä: »Älä sure, Jumala on varustanut tämän lähteen.» Sitten putosi kypsiä taateleita hänen jalkoihinsa, ja hän sanoi:«Oi Herra, sinä olet suonut minulle virvoitusta». Vastaus tuli: »Oi Maria, sydämesi kääntyi minuun, sinne on tullut rakkautta Jeesukseen; ole rauhassa, olet saava virvoitusta; syö ja juo ja iloitse Messiaasta.»

Sitten Maria sanoi Gabrielille: »Mitä voin sanoa, kun ihmiset kyselevät lapsen syntymää?» Hän vastasi: »Sano:en ole ketään miestä nähnyt; minä paastoan; en puhu siitä kenenkään kanssa.» Sanotaan, että juutalaiset tavatessaan hänet ja lapsen puun alta alkoivat metelöidä ja moittia häntä sanoen: »Ei isäsi eikä äitisi ollut pahantekijä.» Hän vastasi: »Minä paastoan tänään. Mitä tahdotte tietää, kysykää lapselta.» Kuitenkin he kysyivät häneltä hänen syntymäänsä. Hän sanoi: »Minä olen Jumalan orja, aiottu olemaan profeettana ja siunauksena joka paikassa, mihin tulen; ja hän on käskenyt minun pitää paaston ja almujenjakelun koko elinaikanani. Ei minua ole aiottu hirmuvaltiaaksi, vaan Jumalan rauha on ylläni syntymästäni kuolemaani ja kuolleista nousemiseeni asti.» Tämän sanottuaan ei hän enää puhunut, kunnes tuli lapsen luonnollinen puhumisen aika. Ihmeen nähtyään juutalaiset luopuivat epäluuloistaan ja häväistyksistään, sanoen, että tämä oli profeetta, jonka syntymää edelliset profeetat olivat ennustaneet.'

Juutalaiset lainoppineet olivat niin takertuneet lain kirjaimeen, että Jeesuksen täytyi heistä valittaa: »Te annatte kymmenykset mintuista ja tilleistä ja kuminoista, mutta jätätte sikseen sen, mikä laissa on tärkeintä, oikeuden ja laupeuden ja uskollisuuden! Te siivilöitte pois hyttysen, mutta nielette kamelin!» (Matt. 23:23 s.). Samoin: »He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten hartioille, mutta itse eivät tahdo niitä sormellaankaan liikuttaa» (Matt. 23:4). Mikään asia ei jäänyt vapaan harkinnan varaan, vaan nuoruudesta vanhuuteen, aamusta iltaan, työssä, rukouksessa, aterialla, kotona ja matkalla seurasi juutalaista pakottava lainkaava. Tarvitsi erikoisen hyvän muistinkin pitääkseen aina mielessään lain kuusisataa kolmetoista käskyä ja kieltoa, ja piti olla aina varuillaan voidakseen joka tilanteeseen sovittaa tarvittavan säädöksen. Ei liene tämä alituisen tarkkaamisen ja varuillaanolon aiheuttama hermojännitys ja sielunvoimien kulutus vallan syytön siihen nykyisin hyvin tunnettuun tosiseikkaan, että juutalaiset yleensä ovat verraten hermostuneita ja että heidän keskuudessaan hermosairaudet ovat perin tavallisia, niin että miehetkin useasti potevat tavallisimmin naisilla tavattavaa hysteriaa. Tietysti tähän ovat vaikuttaneet heidän parintuhannen vuoden aikana kestämänsä kovat kohtalot myöskin, mutta ei sukupolvesta toiseen jatkunut luonnoton jännitys ja sielun tuska lain rikkomisen pelosta ole voinut olla jättämättä jälkiänsä.

On lueteltu 39 kiellettyä työtä, »työn isät», nimittäin leivän ja vaatteen valmistus, kirjoitus- ja taloustyöt, tarkemmin sanoen: kylväminen, kyntäminen, leikkuu, lyhteitten sitominen, puiminen, viskuu, lajittelu, jauhaminen, seulonta, taikinan vatkaus, leipominen; keritseminen, villan pesu ja sekoittaminen, värjäys, kehräys, kankaan luominen, kahden langanpään tekeminen, kahden langan kutominen, kahden langan erottaminen, solmun tekeminen ja avaaminen, kahden piston neulominen, repiminen; hirven pyydystäminen, tappaminen, nylkeminen, suolaaminen, nahkaa valmistus, karvojen poisto nahkasta, nahkan leikkaaminen; kahden kirjaimen kirjoittaminen, raaputus kahden kirjaimen kirjoittamista varten, rakentaminen, hajoittaminen, tulen sytyttäminen ja sammuttaminen, vasaralla lyöminen ja tavaran kantaminen paikasta toiseen.

Luvun 39 sanotaan johtuvan siitä, että Vanhassa Testamentissa esiintyy niin monta kertaa sana työ. Mainituista päätöistä, jotka yleensä sopiikin kieltää tavallisina arkitöinä, johtuu muita pienempiä, joita sanotaan edellisten jälkeläisiksi eli lapsiksi. Tällä alalla erityisesti on paisutettu sanan saivartelutaitoa, pantu »käsky käskyn päälle, sääntö säännön päälle» (Jes. 28:13), niin että Talmudissa on kutakin »työn isää» jälkeläisineen käsitelty laajoissa tutkisteluissa. Tämä osa erityisesti on orjuuttava ies. Siinä on kielletty tähkäpäitten poimiminenkin, josta Jeesuksen opetuslapsia syytettiin, sillä se on sadon korjuuta, kuten myös yhden ruohon ottaminen maasta. Kalastus on myös sadonkorjuuta, ja samaa on yhden hedelmän ottaminen puusta. Kahden siemenen pudottaminen on kylvämistä, mutta tällainen lain rikkominen voi tapahtua hedelmää syödessä. Hirven pyynniksi laskettiin se, jos eläin sattumalta tuli pihaan tai rakennukseen ja se estettiin pakenemasta. Ei saa sapattina kiivetä puuhun, ei ratsastaa, uida, taputtaa käsiään, sivellä kylkiään eikä tanssia. Vuodevaatteita ei saa käännellä käsin, vaan jollakin muulla jäsenellä. Kenkiä ei saa puhdistaa raappien, vaan vettä tai öljyä käyttäen. Vaikea kysymys oli, mitä oli tehtävä, jos santaalin nauha oli sapattina katkennut.

Juutalaisia »Valitusmuurin» luona.

Onnettomuustapauksista oli erityisiä määräyksiä: jos sapattina talo luhistui ja joku hautautui, piti kaivaa ja katsoa, oliko hän pakana vai juutalainen ja oliko hän vielä elossa pelastettavaksi. Jos hän oli kuollut, ei saanut jatkaa ennen huomista. Tulipaloa ei saa sammuttaa eikä saa edes pyytää pakanaa sammuttamaan, mutta tätä ei saa myöskään estää, jos hän pyytämättä tulee. Jos joku näkee tulisia hiiliä paikassa, jossa ne voivat aiheuttaa tulipalon, ei niitä saa sammuttaa kuitenkaan eikä viedä pois. Tulipalosta ei saa myöskään pelastaa muuta kuin ylleen pukemansa vaatteet, sapattiruuan, raamatun ja suojeluskeinot, s.o. mesusan, rukouskotelot ja tupsuviitan. Monet laki-intoilijat antoivat mieluummin tappaa itsensä kuin tarttuivat miekkaan sapattina. Usein vihollisten sotapäälliköt käyttivätkin sen tähden sapattia, tehdessään hyökkäyksiä, kuten esim. Pompeius ja Tiitus. Laki kielsi nimittäin sotavarustuksia käyttämästä sapattina.

Solmun tekemisestä oli lähemmin määrätty, että laivurien ja kamelinajajien tekemät solmut olivat luvattomia, mutta sellaisia solmuja, jotka voi yhdellä kädellä avata, oli lupa tehdä. Siten sai solmia paidan, myssyn ja kenkien nauhat.

Sapattina ei saanut valmistaa ruokaa, ja aattona valmistetun ruuan lämpimänä pitämisestä oli säädetty: ei saa käyttää sellaista tulta, joka lisää lämpömäärää ja vaatii kohentelua. Sopivinta polttoainetta on olki tai lanta; jos muuta käytettiin, oli hiilet otettava pois tai peitettävä tuhkalla. Munia ei saa. sapattina keittää edes auringon kuumentamassa hiekassa. Kylmää vettä saa kaataa lämpimän joukkoon, muttei päinvastoin. Sapattina ei saa syödä mitään, mikä ei ole varta vasten siksi tehty. Sapattina munittua munaa ei sovi silloin syödä, sillä viikolla sitä ei ollut eikä sitä siis ollut aiottu sapatiksi. Jos pääsiäisaatto on sapattina, on lupa ostaa juhlatarpeita, vielä paremmin juhlana on lupa ostaa sapattitarpeita. Kahden pyhäpäivän sattuminen peräkkäin on kuitenkin pulmallinen tilanne, sillä sapattiaattonakin saa valmistaa vain sapatiksi ruokaa. Jos valmistaa vielä sapatin jälkeiseksi pyhäksi, katsotaan se sapattina tehdyksi työksi, vaikka onkin tehty aattona. Tämän pulman ratkaisuun tarvitaan erityinen seremonia, jonka suoritettua sopii valmistaa aattona molemmiksi päiviksi.

Jokaisen on aattona sytytettävä sapattilamppu. Vaikka joku olisi niin köyhä, ettei hänellä ole syötävää pitää hänen kulkea kerjäten ovelta ovelle saadakseen öljyä lamppuunsa. Sapattilamppua ei yleensä saa sammuttaa, poikkeuksen saa kuitenkin tehdä pakanain, rosvojen tai pahain henkien pelosta tai siksi, että heikko sairas voisi nukkua. Sapattina ei saa lukea lampun valossa, jottei kallistamalla lamppua tehtäisi kiellettyä työtä, sillä kallistettaessa lamppu valaisee kirkkaammin ja silloin on tehty tulen sytyttämisen veroinen työ. Sapattina on Talmudin tutkiminen tärkeintä, sitten Mishnan, sitten raamatun lain; vasta sapatti-iltana sopii lukea profeettoja, vähemmänarvoista raamatun osaa.

Lain ankaria määräyksiä koetettiin kaikin tavoin kiertää, ja täten kehittyi kummallisen kiero ajattelutapa, joka on pohjana juutalaisten huudetulle petollisuudelle. Selitettiinpä niinkin, että laki kieltää vain aiotun työn. Jos siis joku aikoo poimia mustia viikunoita, mutta poimiikin vaaleita, tai jos hän aikoo poimia ensin rypäleitä ja sitten viikunoita, mutta tekeekin päinvastoin, hän ei ole syyllinen, sillä hän ei toimittanut aikomaansa työtä. Samoin koetettiin kiertää esim. säädöstä, että sapattina saa kulkea vain »sapatin matkan» l. kaksituhatta kyynärää. Se kävi päinsä »rajojen sekoittamisella», s.o. että asianomainen pani ruokaa sapattimatkan päähän asunnostansa ja julisti paikan asunnoksensa tai selitti ilman muuta niin kaukana kasvavan puun sapattiasunnoksensa, jolloin hän sai laskea sapattimatkansa vasta siitä eteenpäin. Sapatin matka mainitaan U. T:ssa Ap. t. 1:12.

Erittäin monimutkainen on laki kantamisesta sekä säädökset tämän lain kiertämiseksi, mistä kaikesta Talmudissa on pitkät tutkistelut. Ensiksikin paikat on jaettu neljään ryhmään:yksityisiin, yleisiin, »karmelith» sekä vapaisiin paikkoihin. Yksityinen on kymmenen kämmenen leveyden korkuisin muurein ympäröity paikka, jossa sopii tavaroita siirrellä koko sen alalla, mutta muualla vain neljä kyynärää. Tätä lakia kierretään siten, että vapaassa paikassa suuri ihmisjoukko kantaa tavaraa kukin neljä kyynärää ja antaa sitten toiselle, joten se voi ketjussa kulkea pitkänkin matkan, vaikka kukin kantoi sitä vain neljä kyynärää. Muurien ympäröimää kaupunkia sopii pitää kaupunkiperheen ,kotina ja kuljettaa siellä määrättyjä esineitä kokn alalla. Muurittoman kaupungin ympäri on vedetto pylväitä myöten korkea rautalankakehä, »sapattilanka» joka tekee kaupungin yksityiseksi paikaksi. Täten on menetellyt vielä vanhaan oikeauskoisuuteensa piintynyt Tiberiaan, Talmudin syntymäkaupungin, väestökuten olen itse nähnyt. Ankarasti oli kielletty kantamasta tavaroita alueelta toiseen. Rikkomukseksi riitti jo kuivan viikunan kokoisen ruokamäärän tai maitosiemauksen kantaminen. Samoin oli luvatonta seisoa julkisessa paikassa ja panna päänsä yksityiseen paikkaan (esim. akkunasta) siellä juodakseen.

Sanottiin, että jos satoi vettä suoraan taivaasta, oli silloin kastuneitten vaatteitten yllä pitäminen luvallista, mutta jos vettä tippui katolta, oli se laitonta, sillä silloin kannettiin laitonta vettä. Sapattina ei muuten saanut katsella vaatteitaan, jottei joutuisi kiusaukseen tappaa syöpäläisiä, mikä työ olisi ollut raskas synti. Tärkeä oli kysymys, saavatko vanhemmat sapattina ottaa lapsia syliinsä, mikä sentään sallittiin, vieläpä vaikka lapsella olisi kivi kädessä, jolloin äiti joutuisi kantamaan kiveäkin. Sitä vastoin oli naisia kielletty katsomasta peiliin (miehiltä se oli aina kielletty, sillä se alentaa arvokkaisuutta), jotteivät sattuisi näkemään harmaata hiusta, jonka kiskaiseminen päästä olisi työ ja synti.

Sapatinvieton yleisestä tärkeydestä sanottiin:Kattakoon kukin pöytänsä, valmistakoon vuoteensa ja pankoon kaiken talossaan kuntoon, niin että kaikki on kunnossa aattoiltana hänen palatessaan synagogasta, sillä rabbi Joosef sanoo rabbi Haninan nimessä:kaksi enkeliä seuraa jokaista hänen palatessaan synagogasta sapattiaattona, toinen hyvä, toinen paha. Jos taloon saavuttaessa sapattilamppu on sytytetty, pöytä katettu, vuoteet valmiina, niin hyvä enkeli sanoo: »Suokoon Jumala, että näin olisi sapattinakin>, ja pahan enkelin täytyy vasten tahtoaankin sanoa: »Amen.» Mutta ellei koti ole kunnossa, niin paha enkeli sanoo: »Olkoon näin tulevanakin sapattina», ja hyvän täytyy vasten tahtoaankin sanoa: »Amen».

Jos koko Israel pitäisi yhdenkään sapatin sen sääntöjen mukaan, ei sitä hallitsisi mikään kansa eikä kieli. Jos Israel pitäisi kaksi sapattia, vapautettaisiin se heti.

Synagogajumalanpalveluksen alkuun kuuluu pitkä liturgia, johon kristillinen liturgiakin pohjautuu. Kaksi alkurukousta, uskontunnustus ja sitä seuraava rukous, lausuttiin lukijan paikalla. Sen jälkeen oli liturgin paikka pyhän arkun edessä hänen lukiessaan meikäläistä kirkkorukousta muistuttavan liturgian osan nimeltä »Kahdeksantoista». Siihen kuului nim. niin monta rukousta, mutta tavallisesti luettiin vain seitsemän, kolme ensimmäistä ja kolme viimeistä, joitten väliin pantiin kunakin sapattina vapaa, erityisesti sille päivälle sovitettu rukous.

Alkurukoukset kuuluvat seuraavasti:

2. Suurella rakkaudella olet rakastanut meitä, Herra Jumalamme, ja paljolla ylivuotavalla laupeudella 'olet meitä säälinyt, Isämme ja Kuninkaamme. Sinuun luottaneitten isiemme tähden, joille sinä opetit elämän säännöt, armahda meitä ja opeta meitä. Anna lakisi valaista silmiämme; saata sydämemme pitäytymään käskyihisi ; yhdistä sydämemme rakastamaan ja pelkäämään nimeäsi, ettemme joutuisi häpeään, nyt ja iankaikkisesti. Sillä sinä olet se Jumala, joka valmistat pelastuksen, ja olet meidät valinnut kaikkien kansojen ja kielien joukosta ja totuudessa saattanut meidät liki suurta nimeäsi , - Sela - jotta rakkaudessa ylistäisimme sinua ja sinun ykseyttäsi. Kiitetty olkoon Herra, joka rakkaudessa valitsi kansansa Israelin.

Tyypillinen itämainen juutalainen.

Tämän jälkeen seurasi kolmiosainen juutalainen uskontunnustus, samat raamatunkohdat, mitkä joka kodissa ovat ovipielen mesusassa. Ensimmäisessä osassa kukin otti ylleen taivaan kuninkaan ikeen sekä käskyjen ikeen, sitten käskyistä ensin niitten ikeen, jotka kuuluvat sekä yölle että päivälle, sitten niitten, jotka kuuluvat vain päivälle. Uskontunnustusta seurasi taas rukous:
Totisesti sinä olet Jahve, Jumalamme ja isäimme Jumala, Vapahtajamme ja isiemme Vapahtaja, Luojamme, pelastuksemme kallio, apumme ja vapauttajamme. Nimesi on ikuisesti ollut, eikä ole yhtään Jumalaa paitsi sinua. Vapautetut lauloivat nimellesi uuden laulun meren rannalla; yhdessä kaikki ylistivät sinua Kuninkaaksi sanoen: »Jahve on hallitseva iankaikkisesta iankaikkiseen!» Kiitetty olkoon Herra, joka pelastaa Israelin!

»Kahdeksantoista» alku- ja loppuosat kuuluvat näin:

3. Sinä olet pyhä ja nimesi on pyhä, Sela. Kiitetty olet sinä Jahve, Jumala, sinä yksin pyhä.

Tämän jälkeiseen vapaaseen rukoukseen liitettiin myös rukous sateesta ja kasteesta. Viidestoista rukous, jossa pyydetään Messiasta tulemaan, yhdistettiin myöhemmin typistettynä edelliseen ja sijalle pantiin kristinuskoon kääntyneitten kirous. Siten messiaaninen rukous, kuvaavaa kyllä, sai kärsiä Messias Jeesuksen kannattajia vastaan lausutun kirouksen tähden. Mainittu messiaaninen rukous kuuluu:
15. Anna Daavidin vesan, palvelijasi, pian putkahtaa esille, ja koroita hänen sarvensa pelastuksesi voimalla, sillä kaiken päivää me pelastukseesi luotamme. Kiitetty olet sinä, Jahve, joka saatat pelastuksen sarven puhkeamaan.

Loppurukoukset kuuluvat seuraavasti:
16. Jahve, Jumalamme, ota armolliseen suosioosi kansasi Israel ja sen rukoukset, ota rakkaudella vastaan Israelin polttouhrit ja heidän rukouksensa mielisuosiollasi, ja kelvatkoot sinulle aina kansasi juhlamenot. Jospa silmämme näkisivät sinun kääntyvän armossa Siioniin. Kiitetty ole sinä, Jahve, joka palautat Läsnäolosi Siioniin.

Seuraavaa rukousta luettaessa kaikkien piti kumartua maahan.
17. Ylistämme sinua, koska olet Jahve, Jumalamme ja isäimme Jumala iankaikkisesta iankaikkiseen. Elämämme kallio, pelastuksemme kilpi sinä olet sukupolvesta sukupolveen. Me ylistämme sinua ja julistamme kiitostasi. Elämämme tähden, joka on sidottu sinun käteesi, ja sielujemme tähden, jotka ovat sinun hallussani, ihmeittesi tähden, jotka ovat keskellämme joka päivä, ja ihmeellisten tekojesi tähden ja hyvyytesi tähden, jotka ovat joka aika, illalla, aamulla ja puolipäivällä, sinä armollinen Jumala, sillä sinun laupeutesi ei koskaan lopu, sinä laupias, sillä sinun armosi ei koskaan lakkaa; ikuisesti me luotamme sinuun. Kaiken tämän tähden kiitetty ja korkea olkoon nimesi, Kuninkaamme, aina ja iankaikkisesti. Kaikki, joissa henki on, kiittäkööt sinua - Sela ja ylistäkööt totuudessa nimeäsi, oi Jumala, pelastuksemme ja apumme. Sela. Kiitetty olet sinä, Jahve, armollinen on nimesi. Suloista on sinua ylistää.

Tämän jälkeen pappi - jos saapuvilla oli lausui siunauksen kädet nostettuina olan korkeudelle (temppelissä kädet olivat olleet otsan korkeudella). Tätä sanottiin käsien nostamiseksi. Synagogassa siunaus lausuttiin kolmena jaksona, ja kansa vastasi joka jakson jälkeen:»Amen.» Siunauksen jälkeen lausuttiin viimeinen rukous:
18. Anna kansallesi Israelille ikuisesti suuri rauha, sillä sinä olet kuningas ja kaiken rauhan Herra. Sinun silmissäsi on hyvä siunata kansaasi Israelia aina ja joka hetki sinun rauhallasi. Kiitetty ole sinä Jahve, joka siunaat kansaasi Israelia rauhallasi.

»JUUTALAISET EIVÄT SEURUSTELE
SAMARIALAISTEN KANSSA.«
Joh. 4:9.

Monesta raamatun lukijasta tuntuu varmaankin siltä, että samarialaiset ovat jo kauan sitten kuolleet sukupuuttoon. Mutta heitä elää vielä tänäkin päivänä pieni seurakunta Garissimin juurella sijaitsevassa Nabluskaupungissa (ent. Sikem), joka sijaitsee Garissimin ja Eebalin, siunauksen ja kirouksen vuoren (5 Moos. 11:29 ja 27:12 s.) välisessä solassa, noin puolen tunnin kävelymatkan päässä luoteeseen Jaakobin lähteeltä. Täällä Nablusin lounaisosassa eli Garissimin puoleisen eristetyn korttelin kaduilla voi heitä vielä tavata, ja helppo onkin heidät erottaa arapialaisesta enemmistöväestöstä, sillä samarialaisilla on säilynyt yhä vielä kunnianarvoisa juutalainen kasvojentyyppi. Itse he ovat elävänä muinaisjäännöksenä ja käyttävät ainoana raamattunaan viiden Mooseksen kirjan lakikääröä, joka on tekstimuodoltansa säilynyt noin kaksituhatta vuotta juutalaisten tekstistä riippumatonna. Joka vuosi he kolmesti kokoontuvat Garissimin vuoren laelle juhlaa pitämään (2 Moos. 23:17). Ensimmäisessä näistä, pääsiäisjuhlassa, he vielä toimittavat pääsiäislammasuhrin samoin kuin ennen ajanlaskumme alkua. Nykyjään on heillä enää jäljellä vain seitsemän semmoista perhekuntaa, jota kohti 2 Moos. 12:3-4 säätää yhden pääsiäislampaan. Niin pieneksi, hiukan toista sataa henkeä käsittäväksi, on huvennut heidän eristetty joukkonsa, ainoa tietty jäännös Israelin kymmenestä sukukunnasta (lue 2 Kun. 17). Noin 1890 he sukupuuttoon kuolemisen pelosta pyysivät saada naida juutalaisten keskuudesta, mutta sen juutalaiset kielsivät vanhan vihan vuoksi, koska he ovat n.s. leijonaproselyyttejä, jotka vain leijonain pelosta harrastavat Mooseksen lakia (ks. 2 Kun. 17:25 26). He ovat kuitenkin tähän asti pysyneet omana joukkonaan häviämättä arapialaisiin niinä kahtena vuosituhantena, jotka ovat kuluneet j. Kr., kun heitä on pitänyt tallella vanha toivo Messiaan tulosta. (Vrt. 4:25.) Odottaessaan he eivät ole lakanneet kaiuttamasta pääsiäisrukouksensa huutoa Garissimin vuorella.

Samarialaisten uhripaikka.

Heidän pääsiäisrukouksensa kuuluu: »Pitäkäämme pääsiäistä, Amen, kuten mielisuosion päivinäkin, Garissimin vuorella, jossa on Jahven, Jumalan, Herran, asumisen paikka. Katso, Jahve, kurjuuttamme, ja palauta mielisuosiosi palvelijallesi Israelille, köyhälle suojatillesi, jonka olet kutsunut esikoiseksi ja pojaksesi (vrt. Jer. 31:20: »Onko Efraim kallis poikani tai lempilapseni? Sillä vaikka niin usein olen häntä vastaan puhunut, muistan minä häntä vielä. Sentähden kuohuu sydämeni hänen tähtensä; minä tahdon armahtaa häntä, kuuluu Herran sana.»). Karkoita hänen sortajansa ja käänny vihastasi, sääli hänen hätäänsä ja näytä hänelle majasi (Garissimin vuorella on muka liitonmaja luolaan piiloitettuna) Garissimin vuoren laella, oikean kätesi paikalla, jotta hän pitäisi pääsiäistäsi ja toisi uhrisi tänä makean leivän juhlana. Uskollistesi vaivan tähden anna kansasi ahdistuksen väistyä ja katsahda meitä asunnostasi!»

Samarialaisten passah-juhla.

TARGUMEISTA.

Kuten tunnettua, ei V. T:n alkukieli kokonaan ole heprea. Kaksi kirjaa, Esra ja Daniel, on kumpikin suurelta osalta kirjoitettu arameaksi. Tämä johtuu siitä, että maanpaon jälkeen aramea, Persian valtakunnan yleiskieli ja länsiosan virallinen kieli, vähitellen kuoletti heprean aseman kansankielenä. Tiedämme myös U. T:sta, että lakia-ja profeettoja (Luuk. 14:16; Ap. t. 13:15, 27) oli tapana lukea synagogassa ensimmäisellä vuosisadalla j. Kr. Kun se tapa jo silloin oli hyvin juurtunut, on sen tavan alkujuuret etsittävä aikaisemmilta vuosisadoilta (Ap. t. 15:21). Näin heprean kieli lakkasi olemasta kansankielenä jo ennen ajanlaskumme alkua, ja synagogan oli jo näin varhain pakko ruveta säännöllisesti kääntämään jumalanpalveluksessa käytettävät raamatun tekstit alkukielestä (hepreasta) aramean kielelle, jotta kansa voisi niitä ymmärtää. Tuli tavaksi asettaa raamatun l u k i j a n viran rinnalle k ä ä n t ä j ä n (meturgeman) virka ja nimittää hänen käännöstään targumiksi. (Tästä taas on nykyisten sivistyssanain joukkoon tullut sana dragoman, matkaopas ja tulkki.)

Mishnan mukaan ainakin toisella vuosisadalla j. Kr. oli vakiintuneena se tapa, että lakia luettaessa kääntäjä käänsi lukijan perässä joka jakeelta ja profeettoja lukiessa joka kolmannelta jakeelta. Aluksi epäilemättä meturgeman-viran tarkoitus oli yksinkertaisen sanatarkasti kääntää kansankielelle asianomaiset jakeet, mutta vähitellen meturgeman sai myös jonkinlaisia selittäjän valtuuksia, mikäli huomattiin kohtia, joissa paljas kirjaimellinen käännös ei aina riittänyt kansalle tekemään asiaa ymmärrettäväksi. Esim. kun tuli kysymykseen 2 Moos. 24:10 »ja he näkivät Israelin Jumalan», ei sopinut johdonmukaisuuden vuoksi kääntää kirjaimellisesti, koska raamattu sanoo, ettei Jumalaa kuolematta voi kukaan nähdä (2 Moos. 33:20); oli tulkittava: »He näkivät Jumalan kirkkauden». Tämmöisestä pienestä alusta, pienestä lumipallosta, ehti vieriessään kasvaa suuri. Meturgeman huomasi yhä useammin, että hänen, estääkseen väärinkäsityksiä, tuli laajentaa ja selvittää vaikeasti ymmärrettäviä kohtia, kun esim. oli kyseessä jokin muinoin jokapäiväinen asia, tapa, mikä nyt oli kuollut pois käytännöstä ja tullut oudoksi. Vielä tärkeämmäksi tuli se tapa, että meturgeman painosti eri historian kohtien siveellistä merkitystä ja opetusta seurakunnalle. Täten synagogan lukija vastasi meikäläistä liturgia ja meturgeman saarnaajaa.

Vähitellen meturgeman huomasi, että hänen saadakseen seurakunnan suosiota oli yhä enennettävä kääntäjänvirassaan näitä rakentavia lisäyksiä. Tultiin lopulta siihen, että alkuperäisen tekstin kääntäminen jäi sivuasiaksi, että teksti jäi vain niin sanoaksemme »saarnatekstiksi», lähtökohdaksi usein semmoisillekin esityksille, joilla ei ollut sanottavaa yhteyttä alkuperäisen tekstiyhteyden kanssa. Mainittu kehitys vaati kuitenkin monta vuosisataa, niin että nykyjään voimme arvioida suunnilleen kunkin targumin valmistumisvuosisataa siitä, miten paljo siitä löytyylisäkerrostumia kanoniseen tekstiin ja mitä laatua nämä kerrostumat ovat.

Aikaisimmat targumit ovat puhtaina käännöksinä V. T:n ymmärtämiselle ja tekstin tarkistamiselle hyvinkin arvokkaita. Selittävillä targumeilla on taas se merkitys, että niistä näemme, millaista oli juutalainen V. T:n selitys Jeesuksen aikana, kristillisen kirkon ensimmäisinä vuosisatoina, ennen kuin kirkko kangistui paavilaiseksi ja myös ennen kuin synagoga kovettui varsinaiseksi rabbiinilaisuudeksi. Tämä targumlaji onkin juuri Uuden Testamentin tutkimukselle hyödyllinen, kun se on syntynyt suunnilleen yhtä aikaa U. T:n kanssa.

Ennen kuin siirrytään tarkastelemaan olemassa olevia eri targumeja, on luotava katsaus targumien teologiaan, erityisesti oppiin Jumalasta ja Messiaasta. Onhan targuineihin kiteytynyt teologia kutakuinkin lähellä Jeesuksen aikaisen juutalaisuuden teologiaa ja vanhempaa kuin yleensä Talmudin teologia. Kun lukee esim. Korkean veisun targumia, johtuu samalla tuon tuostakin mieleen sen ulkoa kiilloitettu ja vikojansa peittelevä lakiuskonto, jota evankeliumit kuvastavat. Tai mitä on sanottava esim. sellaisesta kaunistelusta, jolla koetetaan Israelin syystä ansaitsemaa neljänkymmenen vuoden erämaarangaistusta selittää tähän tapaan (3:5):Koska Jumala oli ennen vannonut vievänsä israelilaiset maitoa ja hunajaa vuotavaan maahan, niin piti heidän viipyä näinä neljäkymmentä vuotta erämaassa, syystä että tänä aikana ehtisivät ne puut kasvaa uudestaan, jotka Palestinan kansat olivat ehtineet hävittää Israelin edeltä kuultuaan ensi huhun sen lähestymisestä. Mainittu targum uhkuu pitkin matkaa »laissa uurastavan» ihmisen ylistämistä. Täten V. T:ssa tavattava Jumalan toiminta ihmisen sydämessä saa väistyä, ja sijalla esiintyy laki ihmisen sydämessä toimivana. Niinpä targumeissa järjestelmällisesti kartetaan Jumalan ja ihmisen välittömästä suhteesta puhumista. Siksi kaikissa raamatunkohdissa, missä Jumala on tekemisissä ihmisen kanssa, Vanhan Testamentin Jumala on saanut lisäksi »välittäjän». Tämmöisenä esiintyvät seuraavat melkein kuin personoidut välittäjät:Läsnäolo, Kirkkaus (shekhina), Sana (memra), Pyhä Henki (ruha dqudsha) (On kiintoisaa huomata, että Johannes evankeliuminsa alussa puhuessaan Sanasta (Logos) oikeastaan puhuu memrasta, jonka hän äidinkielellään arameaksi on oppinut targumeista.) , Esim. 1 Moos. 9:13: »Minä panen kaareni pilviin, ja se on oleva merkkinä liitosta Sanani ja maan välillä». Samoin käytetään sanayhdistelmiä:Herran edessä, edestä, (luota,) eteen, sen sijaan että yksinkertaisesti sanottaisiin:Herraa, Herralta, Herralle. Esim. Kork. v. 8:2 »pelkäämään Herran edessä», 3:2 »tahdomme etsiä Herran edestä opetusta», 1:1 »Hanna lauloi silloin kun hänelle annettiin poika Herran luota».

Jerusalemin sefardijuutalaisten ylirabbi.

Kun kaikkea välitöntä, henkilökohtaista Jumalan ja ihmisen yhteyttä koetetaan karttaa, seuraa siitä johdonmukaisesti myös pyrkimys selityksin lieventää ja poistaa kaikki ne V. T:n kohdat, joissa puhutaan Jumalan ja ihmisen yhdenkaltaisuudesta. Kuvaavana esimerkkinä siitä mainittakoon seuraava vertailu lauseesta »Sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut» (1 Moos. 32:28). Jo varhainen ja sanatarkka targumtyyppi (Onkelos) on ollut pakotettu tätä muuttamaan: »sillä sinä olet ruhtinas Herran edessä ja olet taistelussa ihmiset voittanut». Mutta selittävä tyyppi (Pseudo-Joonatan) menee vielä pitemmälle: »Ja ihmisen näköinen enkeli taisteli hänen kanssaan». Kertomuksen Aabrahamin vieraista (1 Moos. 18:8) sanatarkka tyyppi kääntää ilman lievennyksiä, mutta myöhäinen tyyppi seuraavasti: »Hän (Aabraham) odotti (katsoakseen), söisivätkö he». Mitä myöhäisempi targumtyyppi kulloinkin on kysymyksessä, sitä ylimaallisemmaksi, kaukaisemmaksi esitetään Jumala. Täten Jumalan toiminta ihmissydämessä ja historiassa jää olemattomaksi, sillä targumien käsityskannan mukaan Jumala itse on liian pyhä ja ylhäinen voidakseen sekaantua ja kiinnostua ihmisen asioihin. Sitä enemmän sitten puhutaankin paitsi Jumalan sanasta, laista ja sen mukaisista ihmisen hyvistä teoista, myös erittäin Messiaasta, jonka kuninkuutta ja valtakuntaa usein tehostetaan. Myöhemmissä targumeissa (esim. Korkean-veisun) ei häntä mainita ollenkaan ilman arvonimeä »kuningas», ja 4:5 parafraasi puhuu kahdesta Messiaasta.

Targumit joutuivat kiteytymään kirjoitettuun muotoon vasta vuosisatoja oltuaan suullisessa käytännössä, koska tietoisesti estettiin niitten kirjoittaminen. Tämä estäminen johtui siitä pelosta, että aramealainen targum kirjaan pantuna pääsisi kilpailemaan alkuperäisen heprealaisen tekstin kanssa ja syrjäyttämään sen. Onhan kirjoitettu sana aina meidän päiviimme asti saanut suurempaa arvonantoa kuin puhuttu sana. Targumien suullisen muodon syntymisaikaa emme nykyjään voi tarkasti määritellä. Sitä vastoin kirjoitetuista targumeista on olemassa yksityiskohtaisia tiedonantoja.

Paavalin opettajasta Gamalielista kertoo Talmud, että hän antoi kirjoittaa temppelin seiniin Jobin kirjan targumin. Tämä oli senkin tähden helpompaa, kun Job ei kuulunut lakiin eikä profeettoihin, joita luettiin synagogissa julki. Mutta luultavaa on, että Jobin targum ei ollut ensimmäinen, joka kirjoitettiin. Myös Mishna, joka on saanut kirjallisen muotonsa toisella vuosisadalla, antaa yksityiskohtaisia neuvoja targumin kirjoittamisesta.

Nykyjään ovat tallella targumit kaikkiin Vanhan Testamentin kirjoihin paitsi Esraan, Nehemiaan ja Danieliin. Kaikista tärkeimpinä mainittakoon ensinnä Targurn Onkelos, Pentateukin käännös, joka suurelta osaltaan lienee peräisin Jeesuksen ajoilta, ei ainakaan pitkälti jälkeenpäin. Sen palestinalainen alkuperä on yleisesti hyväksytty siitä huolimatta, että juutalaiset sitä usein nimittävät »Baabelin targumiksi» ja että siinä on selviä babylonialaisen vaikutuksen merkkejä, kuten esim. hallitsevana itä-aramean murre. Nämä merkit johtuvat siitä, että tästä targumista, kuten muistakin, tehtiin uusia »painoksia» Babyloniassa, joka tuli juutalaisten opin ja kirjallisuuden keskukseksi Jerusalemin roomalaisen hävityksen jälkeen. Tämä targum on kaikkia muita tarkempi, kaikkein kirjaimellisin käännös.

On myös olemassa selittävä käännös pentateukiin, n. s. Pseudo-Joonatanin targum, hepreaksi Targum Jerushalmi s. o. Jerusalemin targum. Valaisevana esimerkkinä tämän käännöksen selityskerrostumain runsaudesta rinnastettakoon tähän 1 Moos. 4:8, joka masoreettisessa raamatussa ja Targum Onkeloossa kuuluu: »Ja Kain sanoi veljellensä Aabelille. Ja heidän kedolla ollessansa Kain karkasi veljensä Aabelin kimppuun ja tappoi hänet.» Pseudo-Joonatanin targum kääntää ynnä selittää näin: »Ja Kain sanoi veljellensä Aabelille:'Tule, menkäämme kahden kedolle.' Ja tapahtui, kun he kaksi olivat menneet kedolle, että Kain vastasi ja sanoi Aabelille:'Käsitän maailman luoduksi hyvyyteen, mutta sitä ei hallita hyvien töitten hedelmän mukaan, sillä tuomiossa katsotaan henkilöön. Siksi sinun uhrisi on otettu suosiollisesti vastaan, mutta minun ei'. Aabel vastasi ja sanoi Kainille:'Hyvyyteen maailma on luotu, ja hyvien töitten hedelmän mukaan sitä hallitaan, eikä tuomitessa katsota henkilöön. Mutta koska minun töitteni hedelmät olivat paremmat kuin sinun, on uhrilahjani otettu suosiollisesti vastaan ennen sinun omaasi'. Kain vastasi ja sanoi Aabelille:'Ei ole tuomiota eikä tuomaria eikä toista maailmaa, eikä vanhurskaille anneta hyvää palkkaa eikä pahoille kosteta'. Ja Aabel vastasi ja sanoi Kainille:'On olemassa tuomio ja on olemassa tuomari ja on olemassa toinen maailma:ja vanhurskaille annetaan hyvä palkka ja pahoille kostetaan'. Näitten sanojen tähden heillä oli riitaa kedolla. Ja Kain hyökkäsi veljeänsä Aabelia vastaan ja iski kiven hänen otsaansa ja tappoi hänet.»

Lisäksi otettakoon tähän näytteeksi osa Valitusvirsien 2:20:n targumista.

Vanha Testamentti:Katso Herra, ja huomaa, k e t ä vastaan sinä olet näin tehnyt. Pitäisikö sitten vaimojen syödä ruumiinsa hedelmä, helmassa kannetut lapsukaisensa? Pitäisikö pappeja ja profeettoja tapettaman Herran temppelissä?

Targum:Katsahda, oi Jumala, taivaasta ja ajattele, ketä vastaan olet tällä tavoin etsinyt syytä? Sopiiko Israelin tytärten syödä kohtunsa hedelmää, niitä toiveittensa lapsia, jotka olivat käärityt hienoimman villan vaatteisiin? Tuomion mitta on vastannut ja sanonut näin: »Sopiiko tappaa pappi ja profeettoja Herran pyhäkköhuoneessa, kuten te sovintopäivänä tapoitte Herran pyhäkössä Sakarian, Iddon pojan, ylipapin ja uskollisen profeetan, koska hän varoitti teitä tekemästä pahaa Herran edessä?»

Raamatussa ei tässä kohdassa ole mitään vastausta,vain kaksi kysymystä. Sen sijaan että. targum koettelisi peittää ja kaunistella raamatun kuvaamia oman kansansa vikoja (kuten esim. Korkean veisun targum ja targumeja myöhäisempi varsinainen rabbiininen kirjallisuus:Midrash ja Talmud) saamme nähdä, että raamatun kysymyksiin on targum vastannut hyvin sattuvalla ja herättävällä kysymyksellä. Tässä tuntuu targumista sama henki kuin Jeesuksen sanoista: »Kaikki se vanhurskas veri, joka maan päällä on vuodatettu vanhurskaan Aabelin verestä Sakariaan, Barakiaan pojan vereen asti, jonka tapoitte temppelin ja alttarin välillä». (Matt. 23:35). Lisäksi mainittakoon lyhyesti toinen kohta, nim. targum ensi luvun 18:nteen jakeeseen, jossa myös rohkeasti omaa kansaa nuhdellaan, vieläpä itse ihaillun kuningas Joosian kansallisihannetta:valtakunnan laajentamista.

Selvimmän käsityksen siitä, kuinka kuvaannollisen vapaasti targum voi käsitellä raamatun tekstiä, saa vertaamalla raamatun tekstiin Korkean Veisun targumia, josta tähän otettakoon ensimmäinen luku.

1. Nämä ovat ne laulut ja ylistykset, jotka profeetta Salomo, Israelin kuningas, lauloi profetian hengessä Jahven, koko maailman Herran edessä. Kymmenen laulua on laulettu tässä maailmassa, mutta tämä laulu on niistä kaikista ylistettävin. Ensimmäisen laulun lauloi Aadam, kun hänen rikkomuksensa annettiin hänelle anteeksi. Kun sapatin päivä oli tullut ja varjosi hänet, hän avasi suunsa ja lauloi virren, laulun sapatinpäivälle. (V4t. Ps. 92.) Toisen laulun lauloi Mooses israelilaisten kanssa, silloin kun maailman Herra jakoi Kaislameren heidän eteensä. Kaikki he avasivat (suunsa) ja lauloivat yhdessä laulun, kuten on kirjoitettu: »Silloin lauloi Mooses ja israelilaiset». (Vrt. 2 Moos. 15:1). Kolmannen laulun lauloivat israelilaiset silloin, kun heille annettiin vesilähde, kuten on kirjoitettu: »Silloin lauloi Israel» (Vrt. 4 Moos. 21:17). »Neljännen laulun lauloi profeetta Mooses, kun lähestyi hänen aikansa erota maailmasta, ja siinä hän nuhteli Israelin kansaa, kuten on kirjoitettu: »Kuunnelkaa, te taivaat, kun minä puhun» (Vrt. 5 Moos. 32:1). Viidennen laulun lauloi Joosua, Nuunin poika, sotiessaan Gibeonissa. Aurinko ja kuu seisoivat alallansa hänen edessään kolmekymmentä kuusi tuntia ja kun ne lakkasivat laulamasta, hän itse avasi suunsa ja lauloi laulun, kuten on kirjoitettu: »Silloin lauloi Joosua Herran edessä» (Vrt. Joos. 10:12, 13). Kuudennen laulun lauloivat Baarak ja Debora sinä päivänä, jolloin Jahve antoi Siiseran ja hänen sotajoukkonsa israelilaisten käsiin, kuten on kirjoitettu: »Sitten lauloivat Debora ja Baarak, Abinoamin poika» (Vrt. Tuom. 5:1). Seitsemännen laulun lauloi Hanna, silloin kun hänelle annettiin poika Herran luota, kuten on kirjoitettu: »Ja Hanna rukoili profetoiden ja sanoi (Vrt. 1 Sam. 2:1). Kahdeksannen laulun lauloi Daavid, Israelin kuningas, kaikista ihmeistä, mitä Herra teki hänelle; hän avasi suunsa ja lauloi laulun, kuten on kirjoitettu: »Ja Daavid lauloi profetoiden Herran edessä» (Vrt. 2 Sam. 22:1). Yhdeksännen laulun lauloi Salomo, Israelin kuningas, Pyhässä Hengessä, Jahven, koko maailman Herran edessä (Vrt. Sak. 4:14). Ja kymmenennen laulun laulavat vankeuden lapset vastedes, palatessansa vankeudestansa, kuten profeetta Jesaja on kirjoittanut ja selittänyt; kuten on kirjoitettu: »Tämä laulu on oleva teidän ilonanne sinä yönä, jona pääsiäisjuhla pidetään pyhänä, ja sydämen riemuna kansalle, joka menee ilmestymään Herran eteen kolmasti vuodessa kaikenlaisen soiton ja huilunäänten kaikuessa nousemaan Herran vuorelle ja suorittamaan jumalanpalvelustansa Herran, Israelin väkevän edessä».

2. Profeetta Salomo sanoi:Siunattu olkoon Herran nimi, Herran, joka on antanut meille Mooseksen, tuon suuren kirjanoppineen kädestä lain kirjoitettuna kahteen kivitauluun, ja Mishnan ja Talmudin kuusi ohjetta selityksineen, ja hän puhui kanssamme kasvoista kasvoihin, kuten mies suutelee kumppaniansa rakkautensa suuruuden tähden, (sen rakkauden) jolla hän rakasti meitä enemmän kuin seitsemääkymmentä kansakuntaa.

3. Kerrottaessa voimaasi ja ihmeitäsi, joita teit Israelin kansalle, kaikki kansat, jotka kuulivat valtasi ja hyvien tunnusmerkkiesi maineen, vapisivat. Sinun pyhä nimesi kuultiin yli koko maailman, sillä se oli parempi kuin kuninkaitten ja pappien päähän vuodatettu voiteluöljy, ja siksi oikeamielisten haluna on ollut sinun hyvän tiesi kulkeminen, jotta he voisivat omistaa tämän maan ja tulevan maailman.

4. Kun Israelin kansa tuli Egyptistä, oli maailman Herran Läsnäolo oppaana heidän edellään päivällä pilvipatsaana ja yöllä tulipatsaana. Sen sukupolven vanhurskaat sanoivat:Koko maailman Herra, vedä meitä mukaasi, ja me tahdomme rientää sinun hyvää tietäsi. Saata meidät Siinain vuoren juurelle ja anna meille lakisi taivaallisesta aarrekammiostasi, niin me tahdomme iloita ja riemuita niistä kahdestakymmenestä kahdesta kirjaimesta, joilla se on kirjoitettu, tahdomme muistaa ne ja rakastaa sinun jumaluuttasi. Me tahdomme palata kulkemasta kansojen kauhistuksien luona, ja kaikki ne vanhurskaat, jotka tekevät sitä, mikä on oikein edessäsi, ovat pelkäävät sinua ja rakastavat käskyjäsi.

5. Kun Israelin huone teki vasikan, tulivat heidän kasvonsa mustiksi kuten Kuusin poikien, jotka asuvat Keedarin majoissa. Mutta kun he kääntyivät katumaan ja se annettiin heille anteeksi, silloin heidän kasvojensa kunnian kirkkaus lisääntyi enkelien kaltaiseksi, koska he tekivät uutimet ilmestysmajaan, ja Herran läsnäolo asui heidän joukossaan, ja Mooses heidän opettajansa nousi taivaaseen (Arameaksi rgia taivaankansi, -holvi, toisen taivaan nimitys,, esiintyy myös esim. 1:11, 12, 14.) ja teki rauhan heidän ja heidän kuninkaansa välille.

6. Israelin seurakunta sanoi kansoille:Älkää halveksiko minua, koska olen teitä rnustempi, sillä olen tehnyt teidän töittenne mukaan, kumartanut aurinkoa ja kuuta. Valhettelevat profeetat ovat saaneet Herran tulisen vihan etsimään syytä minua vastaan, ja he opettivat minut palvelemaan teidän kauhistuksianne ja seuraamaan teidän säädöksiänne, mutta maailman Herraa, joka on Jumalani, en ole palvellut enkä seurannut hänen säädöksiänsä enkä pitänyt hänen käskyjänsä enkä hänen lakiansa.

7. Kun profeetta Moosekselle oli tullut aika eritä maailmasta, hän sanoi Herran edessä:Minulle on ilmaistu, että tämä kansa on tästä alkaen tekevä syntiä ja joutuva vankeuteen. Osoita siis minulle, miten he voivat kestää ja asua kansojen joukossa, joiden säädökset ovat vaikeat kuni helle, kuni puolipäivä-auringon polte Tammuskäänteessä. (Tammus-käänne tarkoittaa ravun käännepiirin kesäpäivän seisausta.) Miksi pitää heidän vaeltaa Eesaun ja Ismaelin lasten joukkojen seassa, jotka yhdistävät kauhistuksensa rinnallesi vertaisiksesi?

8. Pyhä, ylistetty olkoon hän, sanoi profeetta Moosekselle:Jos haluat poistaa heiltä vankeuden, kulkekoon seurakunta, joka on mitä ihanimman neidon kaltainen ja jota sieluni rakastaa, vanhurskasten tiellä, ja suunnatkoon rukouksensa johtajiensa ohjauksen mukaan, johtakoon sukupolvensa ja opettakoon lapsensa, jotka ovat vuohten vohlien kaltaisia, menemään seurakunnan kokoussaliin ja opiskelupaikkaan:Siinä vanhurskaudessa he kestävät vankeudessa, kunnes lähetän kuningas Messiaan, ja hän on johdattava heidät lepoon asuinpaikkoihinsa, siihen pyhäkköön, jonka Daavid ja Salomo, Israelin paimenet, rakentavat heille.

9. Kun Israel lähti Egyptistä, ajoi farao joukkoineen heitä takaa vaunuin ja ratsumiehin, ja tie oli sulettuna neljältä taholta. Oikealla ja vasemmalla oli erämaita täynnä tulisia käärmeitä, takana oli jumalaton farao sotajoukkonsa kanssa ja heidän edessään oli Kaislameri. Mitä teki Pyhä, ylistetty olkoon hän? Hän ilmoitti meressä valtansa voiman, hän kuivasi meren, mutta savea ei hän kuivannut. Kansan joukossa olleet jumalattomat, sekakansa ja muukalaiset, sanoivat:Meren vedet hän kykenee kuivattamaan mutta savea hän ei pysty kuivattamaan. Sillä hetkellä Herran viha tulistui heitä kohtaan, ja hän olisi tahtonut hukuttaa heidät meren veteen, kuten faraokin hukkui joukkoineen, vaunuineen, hevosmiehineen ja hevosineen, ellei profeetta Mooses olisi rukouksessa ojentanut käsiänsä Herran eteen ja kääntänyt Herran vihaa heistä pois. Sitten hän ja sen sukupolven oikeamieliset avasivat suunsa ja lauloivat laulun, ja he pääsivät Kaislameren keskitse kuivalle maalle Aabrahamin, lisakin ja Jaakobin, Herran rakastettujen vanhurskauden tähden.

10. Kun he menivät erämaahan, sanoi Herra Moosekselle:Kuinka ihana on tämä kansa, sillä lain sanojen tulee olla suitsina heidän suupielissänsä, jotteivät he poikkeisi hyvältä tieltä, kuten ei hevonenkaan poikkea, kun sillä on suitset suupielissä. Miten kaunis on heidän niskansa kantamaan käskyjeni iestä. Se on oleva heidän kannettavanaan, kuten ies peltoa kyntävän mullikan niskassa, kun se (jaloillansa) kannattaa sekä itsensä että herransa.

11. Sitten sanottiin Moosekselle:Nouse taivaaseen, niin tahdon antaa sinulle kaksi kivitaulua, jotka on hakattu kunniani istuimen safirista, jotka loistavat parhaan kullan tavoin ja jotka ovat varustetut sormeni kirjoittamin rivein. Niihin on kaiverrettu kymmenen käskyä, puhtaampaa kuin hopea, joka on puhdistettu seitsemästi seitsemän kertaa, niissä selitettyjen asiain luvun mukaan, neljälläkymmenellä yhdeksällä tavalla. Tahdon antaa ne sinun kädestäsi Israelin kansalle.

12. Mutta kun heidän opettajansa Mobses oli taivaassa, saadakseen ne kaksi kivitaulua, lain ja käskyt, nousivat sen sukupolven jumalattomat heidän joukossaan olevan sekakansan ohella, tekivät kultaisen vasikan ja saattoivat työnsä haisemaan. Paha maine heistä meni maailmaan, sillä ennen tätä heidän sulotuoksunsa levisi yli maailman, mutta sen jälkeen he tulivat pahan hijuisiksi kuten naiset, joiden haju on äärimmäisen ilkeä, ja heidän ruumiiseensa tuli pitalivitsaus.

13. Silloin Herra sanoi Moosekselle:Mene, astu alas, sillä kansasi on turmellut itsensä. Jätä minut yksin hukuttaakseni heidät. Silloin Mooses kääntyi ja pyysi armoa Herran luota, ja Herra muisti heidän tähtensä. lisakin sitomista, kuinka hänen isänsä sitoi hänet alttarilla Moorian vuorella. Ja Herra kääntyi pois vihastansa ja antoi Läsnäolonsa asua heidän joukossansa kuten ennenkin.

14. Katso, sitten Mooses astui alas ne kaksi kivitaulua käsissään, mutta Israelin rikkomuksen vuoksi hänen kätensä tulivat raskaiksi, ja (ne kaksi taulua) putosivat ja särkyivät. Sitten Mooses meni jauhamaan vasikan tomuksi ja hajoitti sen tomun virtaan ja antoi israelilaisten juoda siitä, ja surmasi kaikki jotka olivat surmaamisen arvoisia. Sitten hän nousi toisen kerran taivaaseen ja rukoili Herran edessä ja hankki sovituksen israelilaisille. Sitten hänen käskettiin tehdä ilmestysmaja ja arkku. Silloin Mooses kiiruhti, teki ilmestysmajan ja kaikki sen astiat ja myös arkun. Arkkuun hän pani kaksi muuta taulua ja asetti Aaronin pojat papeiksi uhraamaan uhreja alttarilla ja vuodattamaan viiniä uhrien päälle; mutta mistä he saivat viiniä vuodattaakseen sitä? Eivätkö he olleet erämaassa, mikä ei ole kylvämiseen sopiva paikka. Eihän heillä ollut viikunoita, ei viiniköynnöksiä eikä granaattiomenoita, vaan he menivät Engedin viinitarhoihin ja poimivat sieltä rypäleterttuja, puristivat niistä viiniä ja vuodattivat sitä alttarille, neljänneksen hiin-mittaa yhteen karitsaan.

15. Kun israelilaiset tekivät kuninkaansa tahdon, ylisti hänen Sanansa heitä pyhien enkelien joukoille ja sanoi:Kuinka ihanat ovat työsi, tyttäreni, rakastettuni, oi Israelin seurakunta, tehdessäsi tahtoni ja ponnistellessasi lakini sanoissa! Kuinka oikeat ovat työsi ja toimituksesi, kuten alttarillani uhrattaviksi kelpaavat kyyhkyset.

16. Israelin seurakunta vastasi maailman Herran edessä sanoen näin:Miten ihana on pyhyytesi Läsnäolo, asuessasi joukossamme ja tyytyväisenä ottaessasi vastaan rukouksemme ja varjotessasi (kirj. asuessasi) meidän rakkausvuoteemme, ja meidän lapsemme lisääntyvät maan päällä, me olemme hedelmälliset ja lisäännymme, kuten vesilähteen luo istutettu puu, jonka lehvistö on kaunis ja hedelmä runsas.

17. Profeetta Salomo sanoi:Miten ihana on Herran pyhäkkö, jonka käteni rakensi setripuusta. Mutta vielä ihanampi on oleva se pyhäkkö, joka rakennetaan vastedes, Messiaskuninkaan päivinä. Sen hirret ovat Eedenin puutarhan setripuista ja sen orret kypresseistä, tiik-puusta ja jalokatajasta.

Mishna, »kertaus», on syntynyt »suullisen lain» kodifioinnista, mikä päättyi nykyiseen muotoonsa Jehuda ha-Nasi nimisen rabbin toimesta kolmannen vuosisadan alussa j. Kr. Se jakaantuu kuuteen pääosaan 1. ohjeeseen (hepr. seder), jotka yhteensä jakaantuvat 63 alaosaan (massekta). Nämä taas jakaantuvat lukuihin (pereq) ja nämä vuorostaan pykäliin, joita yksitellen mainitaan nimellä Mishna. Ne oppineet, joitten oppilauselmista Mishna on koottu, ovat eläneet Hillelin ja Shammain eli Jeesuksen ajan ja mainitun rabbi Jehudan ajan välillä ja heitä mainitaan yhteisellä nimellä tannaim.

Talmudin eli Gemaran nimellä mainitaan sitä myöhäisempää kerrostumaa, mikä paisui Mishnan ympärille kommentaariksi kolmannen ja viidennen vuosisadan välillä, jonka aikakauden rabbeja mainittiin yhteisellä nimellä amoraim. Nämä vaikuttivat kahdessa keskuksessa, Palestinassa ja Babyloniassa, ja kummassakin syntyi Mishnan selitykseksi itsenäinen Gemara (täydennys, perimätieto). Edellisessä keskuksessa syntyi n.s. Talmud Jerushalmi neljännellä vuosisadalla ja jälkimmäisessä paljon laajempi n. s. Talmud Babl viidennellä vuosisadalla. Kumpikin sisältää aluksi saman Mishnan, josta edellinen selittää 39 ja jälkimmäinen 37 massektaa.

Targumeista on tekijä laajemmin kirjoittanut (suomeksi): »Korkean veisun aram. targum», Teol. Aikakauskirja 1927, siv. 333-372, sekä Vartija, 1927, n:o 9-10.

JUUTALAINEN PROSELYYTTIKASTE.

Meillä kristityillä on hyvin yleisenä se käsitys, että Uuden Testamentin kaste on Johannes Kastajan, Jeesuksen tienraivaajan, keksintö, ja ettei juutalaisilla sitä ennen ollut mitään kastetta, vaan sen sijaan ympärileikkaus. Tosiasiana silti pysyy, että Johannes Kastaja ja Jeesus käyttivät kastetta perintönä edellisiltä juutalaisilta sukupolvilta, joilla se Baabelin vankeuden jälkeen oli vakiintunut määrätyksi proselyyttikasteseremoniaksi. Vaikkei sitä vielä Vanhassa Testamentissa mainitakaan, niin Jeesus silti hyväksyi sen käytäntöön siinä muodossa kuin se oli hänen aikansa juutalaisilla. Jos juutalaiset silloin löysivät pakanan, joka halusi tulla juutalaisen seurakunnan jäseneksi, niin hänet kastettiin, kuten juutalaiset vielä nytkin tekevät kyllä Helsingissäkin, jos joku suomalainen pyrkii heidän seurakuntaansa. Palestiinassa ainakin tunnen itse useita, jotka kristillisestä kirkosta ovat siirtyneet' proselyyttikasteen tietä juutalaiseen seurakuntaan.

Proselyytti on kreikkalainen sana, joka merkitsee »pääsemistä», nim. tässä juutalaiseen seurakuntaan. Proselyyttikaste oli pääsyehtona, oli kuin ovi siihen pyhään liittoon, minkä Jumala oli tehnyt Israelin kanssa. Oli kahdenlaisia proselyyttejä:ensiksi valmistusasteella olevia n. s. »porttiproselyyttejä», jotka vielä seisoivat niin sanoaksemme oven ulkopuolella ja jotka usein mainitaan U. T:ssa »Jumalaa pelkääväisinä» pakanoina (esim. Kornelius Ap. t. 10:2, 22) ja jotka eivät vielä olleet kasteessa liitetyt seurakuntaan. Toiseksi varsinaisia proselyyttejä, jotka olivat saaneet kasteen, nimitettiin synnynnäisten juutalaisten vertaisina »liiton 1. vanhurskauden proselyyteiksi». Kasteasiaa valaisevia otteita voisi vanhasta juutalaisesta kirjallisuudesta kääntää sanatarkasti niin paljon, että siitä tulisi kokonainen kirja. Nyt vain tilan säästämiseksi luomme siihen yleiskatsauksen.

Maimonides sanoo (Isuri Bia, 13-14): »Jos mies tai nainen tulee yhtyäkseen proselyytiksi, kysellään heiltä tarkasti, jotteivät he pyrkisi lain alle rikkauksien toivossa tai sen jälkeen ehkä saatavan kunnian vuoksi eikä pelosta. Mieheltä kysytään, onko hän ehkä kiintynyt johonkin juutalaisnaiseen, ja naiselta, onko hän mielistynyt johonkin Israelin mieheen. Ellei näitten syitten huomata vaikuttaneen heihin, selitetään heille lain ikeen raskaus ja se vaiva, mitä sen noudattaminen tuottaa ja mitä vailla muut kansat saavat elää, jotta nähtäisiin, tahtovatko he peräytyä.»

Esimerkiksi tästä menettelytavasta kelpaa Ruutin kirjan targum, jossa sanotaan (1:16, 17): »Ja Ruut sanoi:Älä vaadi minua jättämään sinua ja palaamaan sinua seuraamasta, sillä tahdon ruveta proselyytiksi. Naomi sanoi:Meitä on käsketty pitämään sapatit ja juhlapäivät, me emme saa kävellä enempää kuin 2000 kyynärää. Ruut sanoi:Mihin sinä menet, minäkin tahdon mennä. Naomi sanoi:Meitä on käsketty pitämään 613 käskyä. Ruut sanoi:Mitä sinun kansasi pitää, minäkin tahdon pitää, kuin olisi kansasi ollut minun kansani jo ennen tätä. Naomi sanoi:Meitä on kielletty palvelemasta vieraita jumalia. Ruut sanoi:Sinun Jumalasi on minun Jumalani. Naomi sanoi:Meillä on syylliselle neljä kuolemanrangaistusta:kivillä kivittäminen, tulella polttaminen, mestaaminen miekalla ja hirttäminen puuhun. Ruut sanoi:Millä tavalla sinä kuolet, minäkin tahdon kuolla. Naomi sanoi:Meillä on hautausmaa. Ruut sanoi:Sinne tahdon tulla haudatuksi, äläkä puhu nyt enempää, sillä Herra tehköön minulle sen ja sen, ellei ainoastaan kuolema meitä eroita.»

Maimonides jatkaa: »Siksi ei Daavidin ja Salomon aikana otettu vastaan proselyyttejä. Daavidin aikana ei, koska he olisivat voineet tulla pelosta, ja Salomon aikana ei, koska he olisivat voineet tulla sen valtakunnan ja suuren hyvinvoinnin tähden, mikä Israelilla silloin oli.» - - »Miesproselyytti on ympärileikattava ja kastettava ja nainen kastettava, sitten kummankin on toimitettava puolestansa uhri. Israelilla on kolme merkkiä liittoon astumisesta:ympärileikkaus, kaste ja uhri. Ympärileikkaus oli Egyptissä, kuten on kirjoitettu (2 Moos. 12:48). Kaste oli erämaassa juuri ennen lain antamista, kuten on kirjoitettu (2 Moos. 19:10). Ja uhrista on kirjoitettu toisessa Mooseksen kirjassa (24:5).»

Juutalaiset käsittävät sanan »pyhittää» merkitsevän pesemistä l. kastamista (2 Moos. 19:10). Maimonides huomauttaakin erityisesti: »Tämä on sääntö:missä pesemistä tai vaatteitten pesemistä mainitaan, tarkoitetaan koko ruumiin pesemistä.» - Juutalaisilla oli käytännössä monta kastetta puhdistukseksi saastaisuudesta. Siitä apostoli (Hebr. 9:10) sanoo: »Erilaiset pesotkin ovat ainoastaan lihan sääntöjä, uuden järjestyksen aikaan asti asetettuja.» Proselyyttikaste kuitenkin annettiin vain kerran kullekin henkilölle, eikä synnynnäinen juutalainen saanut sitä lainkaan, sillä hän pitäytyi Siinailla toimitettuun kertakaikkiseen kasteeseen. Samoin kristillinen kirkkokin yleensä tyytyy kerran annettuun lapsikasteeseen, vaatimatta aikuisilta sen uudistamista.

Jos kastetta pyytäneellä pakanalla oli alaikäisiä lapsia, kastettiin ne myös (ja ympärileikattiin), jos vanhemmat sitä pyysivät. Ei katsottu esteeksi lapsen kykenemättömyyttä itsestänsä vastaamaan. Selitettiin, että 99-vuotias Aabraham, 13-vuotias Ismael ja kaikki yli kahdeksan päivän ikäiset miespuolet Aabrahamin talossa saivat yhtaikaa ympärileikkauksen. - Miksi sitten juutalaiset eivät nykyisten lapsikasteen vastustajain lailla vaatineet odotettavaksi, kunnes lapsi itse ymmärtäisi päättää, tahtoiko hän kuulua lain alle vaiko ei? Koska he selittivät liittoon kuulumisen hänen ehdottomaksi parhaakseen. »Jos asian hyödystä on epäilystä, ei sitä saa tietämättömälle tehdä. Henkilölle, joka ei käsitä asian arvoa, saa silti tehdä h yöt y ä (siis kastamalla ottaa hänet liittoon), mutta sellaiselle ei saa hänen tietämättään tehdä v a h i n k o a (ei siis kastamattomana jättää lasta pois liitosta).»

Aikuiset proselyytit tekivät neuvostolle lupauksen pitää Mooseksen lain. Alaikäisten lasten puolesta neuvosto teki lupauksen. Täysi-ikäisiksi laskettiin tytöt 12 vuoden ja päivän ja pojat 13 vuoden ynnä päivän iässä. Jos proselyyteille syntyi lapsia heidän kasteensa jälkeen, ei näitä enää kastettu, sillä ne olivat synnynnäisiä liiton jäseniä, joille kuului vain ympärileikkaus ja uhri ja jotka eivät enää tarvinneet puhdistusta pakanuuden saastasta.

Jos juutalaiset löysivät heitteille jätettyjä lapsia - roomalaiset ja muut pakanakansat hyvin usein jättivät lapsiansa heitteille maantielle - niin nämä löytölapset kastettiin ja, jos olivat poikia, ympärileikattiin.

Kun Jeesus sanoi: »Tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni kastamalla heitä» (Matt. 28:19), niin opetuslapset käsittivät, että kastaminen oli toimitettava entiseen tapaan. Jeesus oli jo ennen (Joh. 3:5) selittänyt, ettei kukaan synnynnäisesti kuulu Jumalan valtakuntaan, mutta kuten juutalaisetkin sallivat lasten tulla Mooseksen lakiliittoon, niin Jeesuskin salli lasten tulla armoliittoonsa; varoittihan hän nimenomaan, ettei lapsia saa pidättää hänen luotansa, sillä »senkaltaisten on Jumalan valtakunta» (Mark. 10:14). Jos Jeesus olisi tahtonut, ettei lapsia kasteta, olisi hän sanonut: »Tehkää kaikki kansat opetuslapsiksi kastamalla heitä, mutta huomatkaa tarkoin, ettei teidän sovi kastaa lapsia, kuten juutalaiset ovat tähän asti tehneet, sillä lapset eivät voi kuulua Jumalan valtakuntaan.»

Onhan selvää, että jos nykyisin esim. Suomen Lähetysseuran johtokunta käskee lähettejä: »Tehkää ambolaiset opetuslapsiksi ja kastakaa heidät», niin se tarkoittaa, että lapsetkin on kastettava, vaikkei siitä erityisesti mainitakaan, koska Suomen kirkossa on se tuttuna tapana. Samoin ymmärsivät opetuslapset, jotka muutenkin noudattivat juutalaisen lain määräyksiä (Ap. t. 21:24-26), että Jeesus käski kastaa juutalaisen seurakunnan tavalla, ottaen huomioon, ettei kenellekään riittänyt vanhempien kaste, vaan että kukin oli henkilökohtaisesti kastettava.

Jos Jeesus olisi tarkoittanut, ettei enää noudateta juutalaista lasten kastamistapaa, olisi hän varmaan sen selvästi sanonut. Mutta oletetaanpa esimerkiksi, että Jeesus olisi sanonut: »Tehkää kaikki kansat opetuslapsiksi ympärileikkaamalla heidät», olisi kai selvää, että lapsetkin oli ympärileikattava. Miksi? Koska juutalainen tapa oli toimittaa ympärileikkaus juuri 8-päivän ikäisille lapsille. Mutta juutalainen tapa oli myös kastaa lapsia, ja siksi on varma, että Jeesus olisi huomauttanut, jos hän olisi tahtonut, että vanhasta tavasta poikettaisiin. Väitetään myös, ettei Johannes Kastajakaan kastanut lapsia. Varmaa kuitenkin on, että hän kastoi, jos vanhemmat pyysivät. Lasten kastetta ei mainita, koska he kyllä seuraavat, jos vain vanhemmat kääntyvät - tekeväthän aikuiset paljon enemmän vastarintaa kuin lapset. Vanhassa Testamentissa myös on historiaa monilta vuosisadoilta, joina ei mainita toimitetuksi yhtään ympärileikkausta. Se ei silti merkitse, ettei ketään ympärileikattu koko sinä aikana, koska kaikki juutalaispojat saivat ympärileikkauksen kahdeksantena päivänä.

Ainakaan Mooseksen ajan jälkeen ei ollut mitään aikakautta, jolloin eivät lapset olisi saaneet mitään liiton jäsenyysmerkkiä, olivatpa he sitten israelilaisia tai proselyyttejä. Israelilaiset alkuaan otettiin liittoon ympärileikkauksella. Juutalaisen käsityksen mukaan oli Siinain vuorella kastettu koko Israel, miehet, naiset ja lapset. Sen jälkeen proselyyttilapset kuten vanhemmatkin otettiin liittoon toimittamalla ympärileikkaus, kaste ja uhri, tyttölapset toimittamalla kaste ja uhri. Synnynnäisten juutalaisten ja vanhempiensa kasteen jälkeen syntyneitten proselyyttilasten liitonmerkkinä oli pojilla ympärileikkaus ja uhri, tytöillä uhri. Nyt, kun uhri Jerusalemin hävityksen jälkeen on mahdoton, on jälellä synnynnäisten ympärileikkaus ja proselyyttien ympärileikkaus ja kaste. Kristillisellä seurakunnalla on käytännössä vain viimeksimainittu, koska Jeesus valitsi sen uuden liiton merkiksi, nähtävästi siksi, että se on yksinkertainen toimitus ja sopii kummallekin sukupuolelle. Kastetta hän tarkoitti lausuessaan: »Jos ihminen ei synny vedestä ja hengestä, eihän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan» (Joh. 3:5). Paavali selvästi opettaa kolossilaisille, että kaste on ympärileikkauksen sijassa, kutsuen sitä kristittyjen ympärileikkaukseksi: »Hänessä te myös olette ympärileikatut, ette käsintehdyllä ympärileikkauksella, vaan lihan ruumiin pois riisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella, ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa -» (Kol. 2:11 s.).

Betanian nykyinen kylän vanhin.

Lisäksi on huomattava, että kreikan kielestä käännetyt Jeesuksen sanat: »Menkää ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni» (Matt. 28:19) ovat alkujaan ymmärrettävästi Jeesuksen äidinkielellä (aramean kielellä) merkinneet samaa kuin: »Tehkää kaikki kansat proselyyteikseni». Sanoivathan juutalaiset siihen aikaan omia lapsiansa aivan yleisesti »pikku proselyyteiksi» 1. opetuslapsiksi. Siksipä syntyi apostolien kesken riitaa siitä, pitikö lähetystyössä pakanoiden alistua myös ympärileikkaukseen, s. o. juutalaisten koko proselyyttiseremoniaan ja täydelliseen Mooseksen lain noudattamiseen, vai riittäisikö yksistään kaste ja Jeesuksen oppi. Apostolien kokouksen päätökseksi (Ap. t. 15:19-29) tuli kuitenkin se, ettei lähetystyössä ole pakanoilta vaadittava sen enempää kuin mitä tähän asti oli totuttu vaatimaan porttiproselyyteiltä 1. Jumalaa pelkääväisiltä, - nim. vain n.s. Nooan käskyt, joita sanottiin olevan seitsemän, mutta joiden pääsisältö kuuluu seuraavasti: »Että kartatte epäjumalille uhrattua ja verta ja tukehtunutta ja haureutta» (vrt. 1 Moos. 9:1-7).

Lopuksi on hyödyllistä rinnastaa yhteen ne eri kohdat, joissa alkuseurakunnan kristillinen kaste liittyy juutalaiseen proselyyttikasteeseen, jotta sitä selvemmin tulisi näkyviin, miten apostolien rakentama kirkko on perinyt kasteen eri menoinensa juutalaisten kasteen jatkona, kuten se on perinyt Herran Ehtoollisenkin juutalaisten pääsiäisaterian jatkona.

1. Sen puhdistuskasteen edellä, millä Israelin kansa pyhitettiin Siinain vuoren juurella, oli ensin' tehty kysymys ja vastaus liitosta Israelin ja Herran välillä (2 Moos. 19:5, 6, 8, 10). Tämän pohjalla juutalaiset kysyivät kaikilta proselyyteiltä lupausta luopumaan epäjumalista ja yhtymään Herran liittoon. Samoin kristitytkin ovat kysyneet kasteoppilaalta: »Tahdotko luopua epäjumalista» 1. »perkeleestä ja kaikista hänen menoistaan» (vrt. 1 Kor. 10:20). Suomessakin nykyajan keski-ikäisille ja vanhuksille on viimeksimainittu kysymys lausuttu vanhan käsikirjan mukaisesti, kun heidät lapsina on kastettu. Kaste on »hyvän omantunnon p y y t ä m i s t ä Jumalalta» (1 Piet. 3:21). Alkukielen sana, eperotema, merkitsee tarkemmin kysymistä ja viitannee juuri kastetta edeltävään lupauskyselyyn.

2. Sekä juutalaiset että alkuseurakunnan kristityt kysyivät kastettavalta tunnustusta sekä ennen kastetta seurakunnan edessä että vielä hänen jo seisoessaan kastevedessä.

3. Juutalaiset nimittivät porttiproselyyteiksi niitä Jumalaa pelkääviä pakanoita, joilla oli jotakin yleistä harrastusta oppia tuntemaan heidän uskontoansa. Näiden joukosta ne, jotka pyrkivät oikeiksi seurakunnan jäseniksi, eristettiin ensin opetettaviksi, ennen kuin heidät liiton proselyytteinä ympärileikkaukseea ja kasteella otettiin seurakuntaan. Niin kristitytkin erottivat eri asteita seurakunnan ympärillä, »kuuntelevia», »katekumeeneja», joita opetettiin kastekoulussa, ynnä »kompetentteja», jotka olivat valmiita kasteelle. Sekä juutalaisilla että kristityillä mainitut eri asteet oikeuttivat eri tavalla jumalanpalvelusmenoihin Jerusalemin temppelissä, synagogassa ja kirkossa. Kertomukset Etiopian hoviherrasta (Ap. t. 8:36) ja Filipin vanginvartiasta (Ap. t. 16:33), jotka erikoisen nopeasti kastettiin, ovat vain poikkeuksia yleisestä säännöstä.

4. Juutalaisilla oli sääntönä, että alaikäisen proselyytin puolesta hänen isänsä, neuvosto tai kaksi aikuista henkilöä toimi kummin virassa kastettaessa ja ympärileikkauksessa. Samoin kristityilläkin vanhemmat ja myöhemmin erikoiset kummit vastasivat lapsen puolesta uskontunnustuksen ja lupauksen perkeleestä luopumisesta.

5. Alkukirkossa käytettiin kasteen yhteydessä lisäksi monta tapaa, joista Uusi Testamentti ei puhu mitään. Esim. kastettavan, joka seisoi vedessä, piti k o l m e s t i upottaa päänsä ja koko ruumiinsa veteen ja vedestä noustuaan hän sai maistaa maitoa ja hunajaa sekä sai voitelun. Yksinkertaisessa alkukirkossa ei ollut vielä sellaista paavillista seremoniahenkeä, että se olisi itse tahtonut lisätä juhlatapoja. Jo toisella vuosisadalla näistä puhutaan tapoina, jotka olivat ikivanhoja ja kaikkien lahkolaistenkin käyttämiä. Täten ne ovat luonnollisimmin tulleet käytäntöön samalla kertaa kuin itse kastekin perintönä synagogalta.

Huomattakoon, että juutalaisilla kaikki lainmukaiset kulttipesot, astiainkin pesemiset, piti tapahtua kolmesti kastamalla silloin kuten yhä vieläkin. Kolmesti valamallahan meilläkin vielä toimitetaan kristillinen kaste. Maito ja hunaja oli juutalaisilla Luvatun maan vertauskuvana. Kristityt sillä kuvasivat luvatun Kristuksen valtakunnan omistusta. Voitelu ei myöskään ollut juutalaisille mikään outo tapa, sillä kastettu joutui näkemään ainakin oman uhrieläimensä veren pirskoituksia.

6. Sekä juutalaisilla että kristityillä vastakastettua nimitetään uudestisyntyneeksi (vrt. Joh. 3:3, 5; Tiit. 3:5).

7. Juutalaisten mukaan pakana oli saastainen, mutta kastettu oli puhdistettu pyhyyteen. Samoin Uusi Testamentti sanoo kastettuja kristittyjä »Kristuksessa Jeesuksessa pyhitetyiksi» (1 Kor. 1:2) ja seurakunnasta: »Jotta hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen vesipesossa sanan kautta» (Ef. 5:26). Samoin alkukirkon kirjoittajat tarkoittavat aivan yleisesti pyhitys-sanalla kastetta, pyhitetty- ja pyhä-sanalla kastettua, sekä sanalla saastainen kastamatonta.

8. Sekä juutalaisilla että kristityillä pääsiäisjuhlan aattoaika oli erikoisesti omistettu kasteajaksi, jotta edellisillä kastettavat täten pääsisivät pääsiäisaterialle ja uhreihin kelvollisiksi ja jälkimmäisillä Herran Ehtoolliselle.

9. Juutalaiset kastoivat myös pienet lapset samaan liittoon kuin heidän proselyyttivanhempansakin. Samoin tiedämme kirkkoisien teoksista, että apostolien ajan jälkeisessä kirkossa lapsikaste oli yleinen perimätapa.