|
|
Ainoastaan kristinusko voi esitellä Jumalan, joka etsii ihmistä. Jumala haluaa jokaisen ihmisen elävän yhteydessään. Sillanrakentajana itsensä ja ihmisen välillä Jumala käytti Jeesusta. Näin Jumalan rakkaus yllättää meidät.
Hesekielin kirjassa Jerusalemia verrataan lapseen, jonka Jumala otti heitteiltä hoitoonsa (Hs 16:46). Näin Isän Jumalan rakkaus yllättää jumalattoman. Ihmisen olemassaolo on vain Jumalan armoa, josta myös Valitusvirsissä todistetaan: "Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet, sillä hänen laupeutensa ei ole loppunut: se on joka aamu uusi, ja suuri on hänen uskollisuutensa."
Aikamme syntikäsitys on hatara, ja ihmistä pidetään luonnostaan hyvänä, vastoin Raamatun käsitystä. Jo aivan Raamatun alkulehdillä kerrotaan, miten ihminen menetti viattomuutensa (1 Ms 3:1-19). Joitakin sukupolvia myöhemmin Jumalaa kadutti, että hän oli luonut ihmisen:
"Kun Herra näki, että ihmisten pahuus oli suuri maan päällä ja että kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat, niin Herra katui tehneensä ihmiset maan päälle, ja hän tuli murheelliseksi sydämessänsä." (1 Ms 6:5-6.)
Totuus ei välttämättä miellytä meitä, mutta se parantaa. Jumalan parantavaan totuuskuvaan ihmisestä liittyy aina rakkaus. Pelastuksen lähtökohta on myönteinen. Jumala rakastaa jokaista ihmistä. Jokaisen varalle on pelastussuunnitelma:
"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka hänen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Jh 3:16.)
Saman ajatuksen tuo Paavali esiin Korinttolaiskirjeessä: "Sillä
Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan." (2 Kr 5:19.)
Tässä ei puhuta mitään ihmisen omasta halusta eikä kyvystä sovittaa syntejään. Jumala ei anna kunniaansa kenellekään muulle. Syntinen on aivan kuin heitteille jätetty lapsi, jonka Jumala armossaan etsii ja löytää.
Totuuden on tultava ihmiseen ulkopuolelta, mutta tämä pelottaa useimpia meistä. Joitakin se suorastaan vihastuttaa, sillä luonnollisessa - se on syntisessä - tilassaan ihminen ei kärsi kuulla puhuttavan armosta. Paavali tuo tämän hyvin esille:
"Luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti." (1 Kr 2:14.)
Ihmiseltä puuttuu työkalut käsitellä syntiään. Hän tarvitsee siihen täydellistä Jumalan armoa. Vain pelastuksen armo voi vapauttaa hänet synnin ja kuoleman vallasta. Jos joutuisin veden varaan, eikä kukaan tulisi pelastamaan, hukkuisin. Jos joku sattuisikin olemaan siinä lähellä, muttei haluaisi auttaa, hukkuisin yhtä lailla. Sielun pelastuminen on paljon varmemmalla pohjalla.
Kun Jumala näki ihmisen luonnollisen olotilan, hän rakensi sillan itseään ja ihmistä erottavan syntikuilun välille. Isä Jumala käytti sillanrakentajana Poikaansa Jeesusta Kristusta. Rakkaudessaan Jeesus otti kaataakseen ihmiselle kuuluvan rangaistuksen.
Jumala on olemukseltaan pyhä. Hän ei kestä syntiä, vaan tuomitsee sen. Naahum kuvailee Herraa näin: "Kiivas Jumala ja kostaja on Herra. Herra on kostaja ja vihastuvainen. Herra kostaa vihollisilleen ja pitää vihaa vihamiehillensä." (Na 1:2.)
Jos Jeesus ei olisi astunut sijaiskärsijän osaan, syntisellä ei olisi mitään toivoa. Roomalaiskirjeestä saamme kuitenkin lukea lohdutuksen: "Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme " (Rm 5:8.)
Samassa kirjeessä Paavali tuo esiin lahjavanhurskauden. "Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa." (Rm. 3:23-24.) Tästä käy selvästi ilmi, ettei armoa voi hankkia omin ansioin.
Englantilainen Thomas Wilcox huomauttaa: "Älä itse yritä parantaa synnin haavaa velvollisuuksien täyttämisellä, anteliaisuudella tai muilla omilla teoilla." Syntisinä unohdamme, että Jeesus on täynnä armoa ja totuutta. Jeesus ei ole haastemies, vaan maksumies. Hänen virkansa on olla syntisten Vapahtaja.
Vain se, joka pitää itseään hyvänä ilman Jeesusta, jää armon ulkopuolelle. Tästä Jumalan sana erityisesti varoittaa: "Joka katsoo minut ylen eikä ota vastaan minun sanojani, hänellä on tuomitsijansa: se sana, jonka minä olen puhunut, se on tuomitseva hänet viimeisenä päivänä." (Jh 12:48.)
Jumalan armo tulee syntisen luokse Pyhän Hengen kirkastamana. Pyhä Henki saa ihmisessä aikaan synnintunnon - tietoisuuden siitä, ettei omin voimin voi miellyttää Jumalaa. Pyhä Henki on se välikappale, jolla Jumala kutsuu ihmistä luokseen.
Katekismuksessa selvitetään: "Ihmisen elämässä on aikoja, joina Jumala erityisesti vetää häntä puoleensa. Sellaista aikaa sanotaan etsikkoajaksi." Etsikkoaika päättyy, tavallisesti hengelliseen heräämiseen, jolloin Jumala pysäyttää syntisen, Silloin hän ymmärtää rikkoneensa kaikkia Jumalan käskyjä, vastaan ja huomaa, että koko hänen elämänsä suunta on väärä.
Pyhä Henki vaikuttaa heränneensä ihmisessä myös sen, että hän tunnustaa syntinsä ja kääntyy Jumalan puoleen. Kun ihminen pyytää Jeesusta puhdistaman hänestä kaiken synnin, Jumala antaa hänelle kaiken anteeksi ja pukee hänet Jeesuksen lahjavanhurskaudella. Näin hän syntyy uudesti ja tulee Jumalan lapseksi.
Armo on kaikille sama, mutta kokemukset ovat erilaisia. Jumalan rajatonta armoa ei vastusta mikään muu kuin ihmisen synnynnäinen taipumus yrittää selviytyä omillaan. Kristinusko eroaa kaikista muista uskonnoista siinä, että sen perustana on syntien anteeksisaaminen Jeesuksen kautta ja iankaikkinen elämä Jumalan yhteydessä.
(Airut 4/96)