"Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat"

Usein käy niin, että kun rukoilemme sairaan puolesta, ei tapahdukaan silmänräpäyksellistä paranemista. Toisinaan ei näytä tapahtuvan mitään, vaikka miten toivomme, että Jumala tarttuisi asioiden kulkuun. On seutuja, joissa sananjulistajat tekevät kaikkensa, jotta ihmiset kääntyisivät Jeesuksen tykö ja pelastuisivat, mutta mitään tuloksia ei näy.

Silloin saatetaan vihjata, että syynä olisi asianomaisten heikko usko. Se muka estää rukousvastausten pikaisen tulon. Usein tämä syytös, aiheellisena tai aiheettomana, syyllistää ihmisen. Hän masentuu entistä enemmän.

Arvio on usein täysin väärään osunut.

Onhan toki helppoa luottaa ja uskoa Hänen apuunsa, kun näemme merkkejä Hänen voimastaan. Pieninkin usko riittää ja saa vahvistusta, kun ympärillämme ihmiset parantuvat hetkessä tai tulevat kuin uusiksi luomuksiksi.

Mutta Jeesus sanoi: "Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!" (Jh 20:29) Jobin syvä usko ilmeni siinä, että hän oli valmis luottamaan Herraan, vaikka mitään sellaista ei ollut näkyvissä, mikä olisi siihen rohkaissut.

Paavali esittää vastakohdiksi uskossa ja näkemisessä vaeltamisen (2 Kr 5:7).

Meidän ei ole vaikea ymmärtää, että ne uskonsankarit, joita kuvataan Hebrealaiskirjeen 11. luvun jakeissa 33-35, säilyttivät uskonsa. Jumala teki suuria, lupaukset toteutuivat, jalopeurat sulkivat kitansa, tulen voima sammui, vihollisjoukot ajettiin pakosalle, jopa kuolleita herätettiin henkiin. Mutta jakeesta 35 jakeeseen 38 kuvataan niitä ihmisiä, joita kidutettiin, kivitettiin, surmattiin. He joutuivat puutteenalaisina, toisten hylkiminä ja unohtamina harhailemaan ympäriinsä ja asumaan luolissa ja maakuopissa. He tarvitsivat vahvaa uskoa, jotta he kaikesta huolimatta jaksoivat riippua kiinni Herrassa ja luottaa Häneen.

Voidaan kuvitella, että epäusko - puuttuva luottamus Jumalaan - estää Häntä toimimasta, sillä sanotaanhan, ettei Jeesus tehnyt Nasaretissa monta voimallista tekoa "heidän epäuskonsa tähden" (Mt 13:58).

Mutta voi olla paljon muitakin syitä siihen, että emme näe kouriintuntuvia osoituksia Jumalan voimasta. Jumala kaikkiviisaudessaan ja rakkaudessaan voi nähdä hyväksi viipyä. Emme koe sitä parantumista, mitä olemme pyytäneet. Rukousvastaus ei näytä saapuvan. Voi näyttää siltä, että taivas on vaskea. Me etsimme Herraa vakavissamme hengessä ja totuudessa, mutta jumalallista siunausta ei laskeudukaan yllemme. Jumala kutsuu meitä työskentelemään karussa maassa, vaikka tietää, että ilman omaa syytämme jäämme vaille satoa.

Sellaisissa tilanteissa uskoamme punnitaan, sillä silloin tarvitaan uskon syvintä luottamusta Jumalaan. Se, joka on horjumattomasti juurtunut Jumalaan, joka uskollisesti tahtoo jatkaa sarkansa hoitamista, saa tehdä sen vapaalla mielellä. Hänen ei tarvitse tuntea syyllisyyttä eikä hämmennystä. Hän tekee juuri niin kuin Raamatun mukaan on autuasta: hän ei näe, mutta kuitenkin uskoo. Tämä usko on paljon arvokkaampaa kuin se, mikä uskoo vain siksi, että näkee jotakin Jumalan suuruudesta.

M. R. Irvin

(Airut 12/88)