Vanhemmuutta arjessa

Olin äskettäin eräässä kristillisten eläkeläisten tilaisuudessa. Alussa luettiin Sanaa, ja koko suuri joukko yhtyi lausumaan Isä meidän -rukouksen. Kun panin silmäni kiinni, näin kuin kynttilämeren. Jokaisen pään päällä näytti olevan kynttilä.

Mietin, oliko tämä vertauskuva rukouksesta, joka heidän sydämestään lähti Jumalan tykö. Sitten tunsin äkkiä sääliä heitä kohtaan. Oliko kukaan koskaan kohdannut heitä niin kuin isä kohtaa lapsensa? Jos ei, miten he voisivat ottaa vastaan saarnatun Sanan?

Ihmiselle se onkin mahdotonta, mutta Jumalalle mahdollista. Hän kutsuu jokaista. Hän toimii aina Sanassaan ja sen kautta. Pyhä Henki avaa Sanan ja me uudestisynnymme. Saamme todellisen arvon Kristuksessa: identiteetin ja aseman. Minuutemme alkaa muuttua Jumalan salatun työn kautta.

"Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä." (Jh 1:12.)

Vanhemmuutta arjessa

Lapsi elää suhteessa vapaasti eikä niinkään oppeja ja sääntöjä toistellen. Sääntöjä on tietenkin oltava, jotta yhteiselämä sujuisi ilman kaaosta. Mutta lapsi elää tarpeistaan käsin, joita hyvä isä pyrkii täyttämään. Hyvässä isä-lapsisuhteessa lapsi jopa vierastaa tuntemattomia. Hänelle riittää, että omat vanhemmat täyttävät hänen tarpeensa.

Kaikkein syvimmässä mielessä Jumala on Isämme, joka täyttää tarpeemme (Ps 81:11). Tehtävämme on kuitenkin osittain korvata tätä vanhemmuutta keskinäisellä vuorovaikutuksella (Rm 15:7).

Arkivanhemmuus on paljolti elämää ylläpitäviä rutiineja, kuten syömistä, puhtautta, asumista ja yhteistä työntekoa. Arkirutiineilla valmistellaan pohjaa myös juhlille. Jumalan perheväen suurin juhla on Herran pyhä ehtoollinen.

Hengellisessä mielessä rutiineja voi verrata Jumalan sanan syömiseen, kuulialsuuteen, asemansa ja tehtävänsä hoitamiseen seurakunnassa. Raamattujen Lahjalähetyksessä se merkitsee esimerkiksi lehden toimittamista sekä Raamattujen ja kasvumateriaalin lähettämistä uskoon tulleille.

Vastuuta ja tunteita

Vanhemmuuteen kuuluu lisäksi vastuu. Vastuu viittaa menneeseen, nykyiseen ja tulevaan (Hb 11). Se on laajempaa kuin rutiinien hoitaminen. Siinä määritellään suuntaa tulevaan, Kristuksessa kasvamiseen sekä evankeliumin levittämisen ja valmistaudutaan Kristuksen paluuseen. Vastuuseen kuuluu myös sitoutuminen puolisoon, perheeseen ja lähimmäisiin.

Vanhemmuuden kolmas ulottuvuus liittyy tunnesuhteisiin. Ne ovat syvempiä kuin rutiinit ja asiallinen vastuunkantaminen. Lehtityössä tunnesuhteet voivat joskus jäädä heikoiksi ja palaute pieneksi. Airut-lehdessä tämä on kuitenkin toisin päin. Me kiitämme joka päivä Taivaan Isää siitä, että saamme runsaasti tunnepalautetta sekä kirjeitse että puhelimitse. Saamme rohkaisua, viestejä ja esirukouksia.

Perheen huolia

Suurimpana huolenamme maassamme ovat perhesuhteet. Jotkut ovat huolissaan myös erilaisista ilmiöistä seurakunnissa. Näitä ilmiöitä voi verrata kotielämään.

Tasapainoisen kodin isä-lapsisuhteessa esiintyy varmasti spontaaneja ilmiöitä, jotka eivät ole lähtöisin isästä. Isä tai muu perhe ei hyväksy kaikkea, mitä lapsi tekee, mutta lapsen asemaan se ei vaikuta. Joskus tarvitaan kurinpitoakin.

Terveen perheen tunneilmastoa värittää hengen hedelmä - rakkaus, ilo ja rauha (Gl 5:22). Tällaisessa suhteessa lapsista yleensä kasvaa aikuisia, jotka tuntevat iloa siitä, että elävät kaikilla vanhemmuuden alueilla.

Yhä uudelleen toistuu avunhuuto alkoholia ja väkivaltaa vastaan. Samaan sarjaan pitää lukea kaikkinainen seksuaalinen epänormaalius. Totta ja oikeaa ei voida määrätä kansanedustajien äänestyksillä, vaikka tämä aika altistaa meitä niin ajattelemaan. Tosi ja oikea eivät muutu. Se, minkä pitäisi muuttua, on Vanhemmuus.

Erityisesti meidän isien rakkautta ja rukousta tarvitaan, jotta lapsemme eivät meidän takiamme joutuisi näille kalteville pinnoille. Kaikilla vanhemmuuden osa-alueilla toimiminen voi auttaa meitä.

Juuret löytyvät

Vanhemmuuden neljäs tehtävä on sukujuurten välittäminen. Jumalan lapsi yleensä tietää jotakin omaan syntymäänsä liittyvistä tapahtumista (Ap 8:26-39; Ap 9; Gl 3). Oma historia kertoo siitä, kuka minä olen. Se on osa omaa identiteettiä.

Meidän perheessä on jokaiselle lapselle kerrottu suvun tarinaa ja heidän syntymäänsä edeltäneitä vaiheita, rukouksia, odotusaikaan ja synnytykseen liittyviä tapahtumia. Viime aikoina olen kertonut pienestä Margareeta-tyttösestä, joka syntyi Paason taloon 1700-luvun puolessa välissä.

Margareeta ei päässyt kouluun, niin kuin veljensä, mutta koska Suomessa pyrittiin uskonpuhdistuksen periaatteiden mukaan opettamaan kaikille Raamattua ja kristinoppia, kuuli hänkin Jumalan lupauksista ja oppi rukoilemaan. Margareeta rukoili, että hänen lapsensa, myös tytöt, pääsisivät kouluun. Näin nuorinkin tyttäremme saa tietää jotakin siitä uskosta, jonka vuoksi kaikkea kansaa opetettiin lukemaan, ja jonka perilliseksi häntäkin on kutsuttu.

Saman Isän lapsia

Uskovina meidät on kutsuttu tekemään myös toisin päin. Kun meille on kerrottu evankeliumi, Jumala kutsuu meitä kertomaan lähimmäisillemme siitä, miten hän on meidät synnyttänyt valtakuntaansa. Jumala kohtelee meitä jokaista persoonallisesti ja antaa meille päivittäin tarvitsemamme voiman toimia, puhua, kuunnella ja vaieta. Hän sanoo: "Minä olen Herra, sinun Jumalasi."

Viime syksynä etsimme erityisesti Herran kasvoja ja teimme parannusta. Sen tuloksena pidämme nyt joka maanantai oman väen rukousillan. Halutessasi voit liittyä siihen omassa kodissasi tai missä oletkin. Puolenpäivän jälkeinen esirukoushetkemme on edelleen paikoillaan.

Lehdessä on kuukausittain oma teemansa niin, että eri numerot pyrkivät täydentämään toisiaan. Jonkin verran saamme teemoja arvioivia kirjeitä, neuvoja ja nuhteita sekä palautetta siitä, miten hyvin olemme pysyneet kaidalla tiellä. Se kaikki kertoo meille keskinäisestä huolenpidosta. Olemme saman Isän lapsi

Seppo Niemelä

(Airut 3/96)